— Emmehän me tiedä, tulemmeko edes niin suuresti kärsimään, sanoi
Geneviève nauraen.
— Voi, herranen aika, onhan kauheata, kun viholliset rupeavat kaupunkia piirittämään ja meidän pitää ruveta koiria ja hiiriä syömään sekä kengänpohjia järsimään… Kuinka minun vatsapahaseni saattaisi semmoista ravintoa kestää, joka ei hevin kaniininpaistiakaan siedä! Vaan sen sanon, etten minä ainakaan ai'o luopua maidosta kahvin seassa; en minä heittäisi sitä pois, vaikka koko maailman preussilaiset tänne kokoontuisivat. Olen eläissäni saanut kyllä orjanakin olla, jotta minulla nyt on oikeus nauttia vähän herkkujakin. Céline ei enää maidosta huoli, vaan sanoo, että se on pikkulapsia varten säästettävä… Vaan tuo nyt on hulluutta ikäänkuin tuo pieni tippa maitoa, jonka minä kulutan, noita pieniä enkeleitä niin suuresti hyödyttäisi!
— Mutta kuinka sitte käypi, kun sitä ei enää voi saada? kysyi Geneviève, jota tämä kaunistelematon itsekkäisyys sekä huvitti että suututti.
— Sitä täytyy saada. Ei kukaan saa minua uskomaan, että ei koko Parisista maitotippaa löytyisi. Maitopuodissa he jo tekevät esteitä, eivätkä tahdo antaa minulle pientä maitomäärääni, ja tänä aamuna eräs poliisimies puhui pikkulapsista ihan samaan tapaan kuin Célinekin… eikö se ole naurettavaa? Eiväthän lapset siltä tyytyväisiä ole, vaikka heillä maitoa onkin!… Mutta maidon myyjä, joka on kelpo nainen, vei minut syrjään ja kuiskasi: "Olkaa huoletta, rouva Gregoire, niin kauan kuin sitä on, niin tekin saatte osanne."
— Pienet lapsi-poloiset… sanoi Geneviève. Jospa voisimme lähettää ne Roncevaliin, jossa on niin hyviä lypsylehmiä! Onpa surkeata ajatella, mitä kaikkea heidän täytyy kärsiä, jos piiritys kauan kestää.
— Ei se niin vaarallista ole, sanoi rouva huolettomasti, eivät lapset siitä niin paljon kärsi kuin me muut… heillä on hyvä vatsa. Vaan tuo taivaan enkeli tuossa, jatkoi hän, Célineä osoittaen, luuletteko hänen siitä vahvistuvan, ettei hän saa muuta syödä kuin pelkkiä kasviksia vaan? Minä, joka vaivaan itseäni, laittaakseni hänelle niin hyvänmakuisia, pieniä paisteja, niillä minä sitten hänen ruokahaluansa herätän, kun ei enää ole mitään, millä häntä houkuttelisin? Onpa tarpeellista, että tämä sota jo päätetään, sen minä sanon, sillä kelpo ihmiset saavat siitä käsi kädessä kärsiä.
— Mutta he saavat myös siitä siunausta niittää, koska meillä nyt on tasavalta, puhui ääni rouva Gregoiren takana, ja ovessa, jonka tämä oli jättänyt auki, seisoi mies.
— Savigny! huusi Céline, joko olette päässyt vankeudesta?
— Minä pääsin vapaaksi kolmannen tasavallan avulla, hän vastasi.
Eläköön se kauemmin kuin edellisensä!
Mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Hän sattui täydessä päivänvalossa näkemään Célinen kasvot, Niinä viitenä kuukautena, jotka hän oli vankeudessa viettänyt, oli Célinen tauti edistynyt enemmän, kuin hän olisi voinut aavistaakaan, ja kuolema oli jo painanut merkkinsä noihin armaisin kasvoihin.