Haikea suru valtasi hänen sydämensä, jota ilo saamastansa vapaudesta ja paremman tulevaisuuden toivo oli hetkeksi laajentanut; tuntuipa hänestä nyt, ettei enää maksaisi vaivaa elää. Mutta vähän ajan kuluttua hän jo oli saanut voiton tuosta heikkoudestaan, joka muka oli sopimaton jalon asian puolustajalle, ja hän nousi lähteäksensä.
— Tulen toiste takasin, hän sanoi, katsoen Genevièveä.
— Jääkää vielä, huusi tämä, ja neuvokaa minua, kuinka voin tulla hyödylliseksi.
— Vai niin, sanoi hän, tytön innostusta ihmetellen, mutta yhä vieläkin häntä epäillen, vai tahtoisitte olla hyödyksi? No, eihän teidän muuta tarvitse, kuin katsoa ympärillenne… tilaisuutta ei suinkaan tule teiltä puuttumaan.
XXI.
Silloin saarretussa kaupungissa alkoi outo, yksitoikkoinen elämä, joka oli jalo yksimielisyydessään, puhdistunut kaikesta, mikä on kehnoa, teeskenneltyä ja pintapuolista.
Varakkaamman säätyluokan naiset, ainakin ne, joiden sydämessä ei ollut sääliväisyyden ehtymätöntä ja runsaasti uhkuvaa lähdettä, olivat ikäänkuin eksyksissä jossakussa tuntemattomassa maailmassa, jossa eivät mitään viitoitettua tietä löytäneet. Ei enää käyty vieraisilla eikä jokapäiväisistä asioista jaariteltu, ei enää ollut huvituksia tarjona, ei enää puvusta tarvinnut pitää lukua, sanalla sanoen: ei mitään semmoista ollut olemassa, jolla suuren maailman naiset tavallisesti aikaansa kuluttavat. Kulku-lasareetit saivat olla ainoana huvituskeinona, sillä eihän nyt piiritysaikana ollut muuta tehtävää, kuin alttiiksiantaminen.
Rouva de Préal otti niinkuin muutkin osaa siihen, mutta haavoitettujen luku oli vielä vähäinen, ja tarttuvaiset taudit lisääntyivät lisääntymistään. Rouva de Chabrand, jota jäsenten kolotus taasen vaivasi, vaati, että rouva de Préal ehtimiseen kävisi häntä katsomassa. Hän kuului niitten vanhain naisten joukkoon, joille vielä jäljellä olevat päivät ovat ylen kalliita, ja joiden mielestä kaikki, mikä ei koske heitä ja heidän mukavuuttansa, on vähänarvoista. Hän siis kielsi rouva de Préalia menemästä lasareettiin, ja totuttuun tapaansa tämä hänen tahtoansa noudatti, niinkuin heikkoluontoinen ihminen aina on itsekkään käskettävänä.
Hän taipui myös Genevièven lujan tahdon alle, eikä enää yrittänytkään häntä vastaan taistella. Kuohuva koski raivaa itselleen tietä, eikä mikään voi sitä estää. Felicien seuraamana, jonka hellä sydän sääliväisyydestä uhkueli, meni Geneviève joka aamu sairas-huoneesen, jossa hän auttoi hoitaja-sisaria salien lakaisemisessa, vuoteiden korjaamisessa ja siteiden laittamisessa. Hän auttoi myös sairaita, kirjoittaen heidän kirjeitään, taikka luki heille tahi puhui heille heidän omaisistansa ja kotiseudustaan, ja 1870 vuoden viimeisinä, surkeina kuukausina hän kulki kuin auringonsäde edestakaisin noissa isoissa, synkeissä saleissa.
Sairashuoneessa hän oli tavannut ystävänsä; abbé Hardouinin, jolta hän oppi tekemään Kristuksen eläväksi näille kipua kärsiväisille ja murheellisille. Abbé Hardouin uskonsa, luonteensa sekä siveellisen elämänsä voimasta, ja Geneviève nuoruutensa loiston ja myötätuntoisuutensa kautta olivat saaneet useampia epätoivoon langenneita sieluja kääntymään Jumalan puoleen, joka yksin heitä rakastaa ja voi heitä auttaa. He eivät paljon toisillensa puhuneet, siihen heillä ei ollut aikaa; joskus vaan kohtasivat toisensa jonkun vuoteen ääressä; mutta he elivät samaa elämää ja useinkin tapasivat toinen toisensa jälkiä jossakussa lauseessa, jota kuulivat kerrottavan, taikkapa jonkun ahdistetun sielun tyyntymisessä.