Lopun ajastansa Geneviève käytti kulkemalla Felicien kanssa köyhäin ja sairaitten luona, joita abbé Hardouin hänelle neuvoi. Iltasilla hän piti seuraa äidilleen, jos tämän nimittäin ei täytynyt jäädä rouva de Chabrandin kipuja lievittämään, ja silloin hän ompeli lapsen vaatteita taikka luki ääneensä. Se oli työllästä elämää, mutta sisällisessä suhteessa rikasta ja täydellistä, jolloin ei ollut aikaa joutilaisuuteen eikä ikävöimiseen eikä myöskään minkäänlaisiin turhuuksiin. Tämmöinen itsensäkieltäminen, niinkuin esimerkiksi kylmässä huoneessa makaaminen ynnä luopuminen semmoisista mukavuuksista, joita tähän saakka oli pitänyt välttämättömän tarpeellisena, tuotti hänelle suurta iloa. Jo kauan aikaa oli Felicie kantanut Célinelle ne puut, jotka olivat määrätyt Genevièven huoneen lämmittämiseksi, ja hovimestarin kiellosta huolimatta, oli moni vakkanen ruoka-tavaroita mennyt saamaa tietä.
Rouva de Préal antoi Genevièven elää ja olla, miten hän tahtoi, tehden kuitenkin joskus pieniä esteitäkin. Hänen nykyinen elämänsä oli sitä laatua, että se vei häneltä kaiken pontevuuden. Rouva de Chabrand, jonka kivut enenivät enenemistään ja joka kaipasi tavallisia huvituksia, vietti aikansa valituksissa, soimaten sekä ihmisiä että kaikkea muutakin ja kiusaten sukulaistansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä ajatella voi. Siinä ei puuttunut nuhteita, pistopuheita, loukkauksia eikä pilkallisia lauseita, ja vielä päälliseksi rouva de Préalin täytyi kuunnella tuota alinomaista, surkeaa vaikeroimista, kun muka vanhuus, jonka rouva de Chabrand ei millään muotoa olisi suonut tulevan, ja jonka vallan alle hänen vaan suurella kärsimättömyydellä täytyi antautua, oli saapuvissa. Siihen tuli vielä lisäksi kuoleman kammo sekä tietämättömän ijankaikkisuuden pelko.
Rouva Chabrandia kuunnellessa olisi pian voinut ruveta uskomaan, ettei koko sodalla ja piirityksellä kaikkine kauhuineen ollut muuta tarkoitusta kuin niukentaa hänen jäljellä olevia elon-päiviänsä. Eipä olisi voinut uskoa, ellei olisi sitä omilla silmillään nähnyt, että itsekkäisyys voipi paisua noin mahdottomiin semmoisenakin aikana, jolloin yleinen hätä innostuttaa jokaista ihmistä alistumiseen ja anteliaisuuteen.
Väliin koetti rouva de Préal lausua jonkun lepyttäväisen sanan, kehottaen tätiänsä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen; mutta silloinpa tämä vasta vimmastui.
— Säästä sanojasi itseäsi varten, silloin ei minulla ole niistä mitään sanomista; mutta päästä minua niitä kuulemasta… Kun kaikki sinun jäsenesi ovat kolotuksesta koukistuneet, niin nähdään silloin, lohduttaako se ajatus sinua, että se tapahtuu Jumalan tahdosta.
— Mitä tytär-hupsusi tekee? hän muutamana päivänä kysyi.
Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän puhui Genevièvestä, siitä saakka kun hänen naimispuuhansa olivat tyhjään rauvenneet.
— Hän hoitaa sairaita lasareetissa.
— Siihen hän onkin omansa! Hyvä vaan, ettei minun tarvitse olla hänen hoidettavanaan. Hänen pitäisi ruveta armeliaisuuden sisareksi.
Siihen päättyi puhe, eikä Genevièven nimeä enää mainittu