— Nyt kun hän on nähnyt teidät ja huomannut, ett'ette olekaan niin ylpeä ja turhamielinen, kun hän on pelännyt, niin hän on tullut iloiseksi ja saanut uusia voimia. Hän rakastaa teitä niin hellästi…
Kuullessaan noita viimeisiä sanoja, Geneviève kätki kasvonsa käsiinsä ja hyrähti katkeraan itkuun.
— Voi, Céline, Céline, miksi ei minua jätetty heidän luoksensa?… Silloin Jaquesin ei olisi tarvinnut niin paljon murehtia, ja minäkin olisin ollut onnellisempi.
XXII.
Siitä saakka kun Jacques oli tavannut Genevièven, hän ajatteli lakkaamatta Augustinea. Vuoroin hän tunsi vihaa ja inhoa häntä vastaan sekä kiukkua, siitä, että hänen sisarensa häpeä koski häneenkin; vuoroin hän sääli häntä jonkunmoisella armahtavaisella hellyydellä, johon sekaantui omantunnon vaivojakin. Hän tunsi, ettei hän ollut kohdellut tuota turmeltunutta tyttö-parkaa, niinkuin hänen, vanhempana veljenä, olisi ollut velvollisuutensa, eikä hän ollut hänelle ystävänä, jolle tämä olisi voinut valittaa vaivojansa ja väsymystänsä, häneltä turvaa anoen. Hän oli laskenut sisarensa pois tyköänsä, koska tämän luonto, joka kaikessa oli hänen omasta luonnostaan eroavainen, oli hänelle niin vastenmielinen; hän ei ensinkään ollut huolinut tiedustella hänen sisällistä elämäänsä, ja äitinsä kuoltua, siihen päivään saakka, jona Augustine hänestä erosi, hän vaan oli sulkeutunut omaan suruunsa, eikä edes yrittänytkään hankkia itselleen tietoa niistä murheista, jotka painoivat hänen sisartansa, jonka suurisanaisuus ja raakuus häntä vaan loukkasivat. Hänellä ei milloinkaan ollut vähintäkään todellista yhteyttä tuon tyttöpoloisen kanssa ollut, joka kenenkään ohjaamatta oli hänen läheisyydessään elänyt. Ehkä hän ei olisikaan joutunut hukkaan, jos veljensä olisi hänelle suurempaa rakkautta osoittanut?… Eikö veljen olisi pitänyt sisartansa suojella?… ja voidakseen sitä tehdä, eikö hänen olisi pitänyt häntä rakastaa?
Väliin taas muistui hänelle mieleen Augustinen kimakka nauru, hänen rohkea käytöksensä ja kaikki muu joka hänestä tuntui inhottavalta, mutta nämä ajatukset haihtuivat taas pian; murhe hänen vastuunalaisuudestaan rupesi häntä jälleen vaivaamaan, ja noina pitkinä tunteina, joina hän kävi vahtia valleilla, hän taukoamatta ajatteli hukkaan joutunutta tyttöparkaa, joka eli häpeässä, ellei hän jo ollut kuollut epätoivoon.
Eikä Genevièvenkään puhdas ja loistava ilmestys enää luopunut hänen mielestään… Mikä vastakohta! Olikohan kotien erinkaltaisuus syynä tuohon suureen erotukseen?… Vaan kun tämä ajatus johtui hänen mieleensä, niin hän heti herjauksena sen karkoitti. Sillä jos Geneviève olisikin aina heidän kanssansa kurjuudessa elänyt, niin hän kuitenkin olisi pysynyt semmoisena, kuin hän nyt oli ja semmoisena, kuin hänen äitinsä oli ollut… On luonteita olemassa, joita ei mikään pahenna… puhtautta, jota ei mikään voi saastuttaa. Ja sitä paitsi, eikö hän, Jacques, olisi ollut hänelle tukena kaikkea pahuutta, kaikkea kärsimystä vastaan?… Genevièven läheisyyden tuottama ilo olisi tehnyt hänet kahta vertaa voimakkaammaksi… olisipa hän saattanut mahdottomiakin tehdä.
Mutta yhtäkkiä hänelle selkeni, ettei se ollutkaan muuta kuin turhaa luuloa vaan. Hän, joka ei voinut suojella äitiänsä uupumukseen kuolemasta, kuinka hän olisi pystynyt Genevièveä viheliäisen elämän kovista kokemuksista varjelemaan?… Geneviève olisi päinvastoin kärsinyt, ja hän olisi masentunut… hän ei olisi saanut elää tietämättömyydessä elämän pahuuden ja törkeyden suhteen… hän ei olisi saanut kukoistaa, niinkuin nuo kukat kukoistavat, joilla on runsaassa määrässä auringonvaloa sekä raitista ilmaa. Parempi vaan molemmille, että oli käynyt, niinkuin kävi, koska ei hän kuitenkaan olisi kyennyt tekemään Genevièven elämää ihanaksi.
Nämä ajatukset kuin johtuivat hänen mieleensä, hän olisi suonut, että preussilainen luoti hänen vartijana seisoessaan olisi häneen sattunut ja tehnyt lopun hänen sydämensä epätasaisesta tykyttämisestä, tuon sydämen, jonka tänä hetkenä kokonaan olisi pitänyt kuulua isänmaalle, jota hän vasta silloin, kun se oli vaarassa, oli ruvennut rakastamaan. Ja muistaen verta vuotavaa, hävitettyä Ranskanmaata, hän sanoi:
— Tahdon kuolla sen edestä, sillä mitä hyödyttää elämä?…