Seisottuansa muutamana pimeänä ja kolkkona yönä vartijana, Jacques aamupuoleen palasi. Hän käveli ikäänkuin unessa, nähden yhä samaa kaksinkertaista ilmestystä: Genevièven loistavassa kauneudessaan ja kuolemantuskissa kamppailevan Ranskanmaan.
— Tällä hetkellä hän ei muistanut Augustinea ja säpsähti, kun nainen seisahtui tiellä hänen eteensä.
— Mitä te tahdotte? kysyi hän.
— Jacques, puhui sortunut ääni, etkö tunne minua? Minä olen
Augustine… Oletko minun unhottanut?
— Unohtanutko?… Oi, jospa hän olisi saattanut häntä unhottaa!… Tuossahan seisoi hänen edessänsä… häpeä, viheliäisyys, taitamattomuus ja raakuus, sanalla sanoen, kaikki mitä hänen elämässänsä oli kauhistuttavaa, vieläpä lisäksi hänen itsekkäisyytensäkin… ne seisoivatkin tuossa ilmi elävänä naisen haahmossa tuossa hänen edessänsä…
Silmänräpäyksen hänen teki mieli heittää hänet syrjään ja mennä tiehensä. Vielä edellisenä ehtoona hän kipeällä murheella oli säälien häntä ajatellut, ja nyt hän oli hänelle häväistyksen sanoja lausumaisillaan. Mutta hänen ylpeytensä ja kovuutensa haihtuivat taas heti, antaen sijaa armahtavaisuudelle… Hän seisahtui ja koki katsoa naista kasvoihin, jonka ääni oli hänelle tuntematon. Lyhdyt eivät enää palaneet, eikä lumestakaan ollut suurta valaistusta, mutta kuitenkin hän oli varma, että se oli hänen sisarensa.
— Tule minun kotiini, hän tuimasti sanoi.
— Sinun kotiisi?… Augustine kummastuen kertoi. Enhän toki minä sinun kotiisi tule… mutta anna minulle muutama sou, minä kuolen nälkään. Sinulla on palkkasi, mikäpä sinun on hätänä! Mutta minä en ole viikkokausiin mitään ansainnut.
Jacquesia hirvitti.
— Tule minun kotiini, hän pontevasti sanoi, minä tahdon sinua puhutella.