— Augustine, sanoi hän, älä palaja kadulle, jää minun luokseni… Minä lupaan olla sinua nuhtelematta.
Augustine katsoi häntä ihmetellen, sitte hän hotkaisi viimeisen viinipisaran kurkkuunsa.
— Ei, ei, minun olisi täällä liian ikävä… parempi vaan meille kumpaisellekin, että minä menen.
— Mutta olethan sinä kauheassa hädässä, ja sinun on nälkä. Minä tasaan sinulle kaikki, mitä minulla on.
Augustine remahti kolkkoon nauruun.
— Onhan sinusta tullut koko pyhimys, siitä, kun viimeksi toisemme näimme. Enpä tiennyt tämmöistä ilveilyä odottaa; mutta mitäpä siitä: sinun kuivat papusi ovat kyllä hyviä paastoaikoina, mutta eivät ne aina minulle kelpaisi. Kun preussilaiset ovat päässeet Parisiin tunkeutumaan…
Jacquesia rupesi iljettämään.
— Tuossa, ota ne ja mene matkoihisi, sanoi hän, heittäen hänelle kolmekymmentä sou'tansa.
Nauraa hekottaen otti Augustine ne vastaan; kääntäen hänelle selkänsä Jacques lähestyi akkunaa, jossa hämärä päivänkoite jo rupesi yötä hiukan valaisemaan. Hän ei tahtonut Augustinea enää nähdä eikä kuulla. Tämä oli avannutkin oven… Jacques luuli hänen jo menneen ja kääntyi, mutta hän seisoi vielä kynnyksellä suitsuavan kynttilän himmeässä valossa, ja kasvot häneenpäin käännettyinä.
Yht'äkkiä hän sulki oven, ja lähestyen veljeänsä muutamia askeleita, hän kirkasi: