— Oi, pelasta minut, pelasta minut! Älä anna minun palata tuohon hirmuiseen elämään! Pidä minua väkisinkin… sido minua köysillä! Älä laske minua menemään! Minä vihaan tuota elämää, mutta minä en enää saata, minä en saata muulla tavalla elää!
— Tyttöparka! sanoi Jacques, häntä lähestyen.
Silloin vaipui Augustine tuolille istumaan ja, kätkien kasvot käsiinsä, hän purskahti väkinäiseen itkuun, jotta hänen koko ruumiinsa vavahteli.
Seisoen hänen vieressään, Jacques kertoi kertomistaan:
— Jää minun luokseni, en minä sinua nuhtele.
Vihdoin Augustine rauhoittui, mutta koska hän vieläkin vallan vapisi, pakoitti Jacques häntä oikaisemaan hänen vuoteellensa ja alkoi häntä peitellä vanhalla, palmunkuvaisella saalilla, joka oli ollut hänen äitinsä oma, mutta kun Augustine sen näki, sysäsi hän sen pois, sanoen:
— Ei, ei; älä sitä!
Ei hän sen enempää selittänyt, mutta Jacques ymmärsi hänen mielensä ja, vetäen pois saalin, jota äitinsä sairastuessansa oli pitänyt, hän laski sen tuolin selkänojalle ja peitti Augustinen vanhalla päällystakillaan.
Tämä antoi hänen tehdä ja toimittaa, miten tahtoi, ja rupesi milt'ei paikalla uneen.
Jacques läksi ulos, saadakseen kolmellakymmenellä sou'llansa jotain ostaa. Hänestä tuntui, ikäänkuin maa olisi vajonnut hänen altansa; hänen sydämensä oli uuvuksissa ja ohimonsa tykyttivät… Näkikö hän unta, vai ajoiko häntä painajainen?