Hämärä päivä rupesi jo katua valaisemaan. Leipurien ovilta oli jo väkeä tuntikausia jonottain seisonut, jotka jalkojansa koputtelivat, pysyäkseen lämpösenä. Siinä pistettiin kokkapuheita ja koetettiin nauraa, jott'ei olisi ruvettu itkemään.
— Kuulehan, veikkoseni, huusi käheä ääni Jacquesille, ei tässä enää taida kannattaa ylvästellä?
Jacques ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja puristi nyrkkiänsä, mutta mitäpä hänellä olisi ollut vastattavaa?
Hän meni ohitse kehenkään katsomatta… Minkätähden johtui tänä hetkenä tuo pieni, syvä, ruohoittunut polku niin elävänä hänen muistoonsa, että hän silmänräpäyksen luuli seisovansa selkeän kesätaivaan alla, korkeitten puitten varjossa. Tuo tapaus kaikkine yksityisyyksineen esiintyi hirmuisen selvänä hänen sisällisten silmäinsä eteen. Hän peitti silmänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tuota näkyä karkoittaaksensa.
Mikä juopa Genevièven ja hänen, Augustinen veljen, välillä! Mikä pohjaton syvyys!
XXIII.
Jacques astui kauan katuja pitkin ilman mitään päämäärää, tietämättä edes, mitä tekikään. Hänestä tuntui hirveän vastahakoiselta palata kotiin, ja puolusteleidakseen hän koki itsellensä vakuuttaa, että Augustine epäilemättä vielä oli nukuksissa. Jonkinmoisen sisällisen vaikutuksen johdattamana hän saapui Lebeaun ovelle. Eivätkö he olleet hänen ainoat ystävänsä?
Céline istui nojatuolissaan pesän ääressä; Jacquesin nähdessään lensivät hänen poskensa punaisiksi mutta muuttuivat taas heti hänen päänalustaansa valkoisemmaksi; ne olivatkin, samaten kuin hänen kuultavat kätensä, vahan karvaiset. Hän katsoi Jacquesiin levottomasti, kun huomasi hänen kasvoissaan oudon rauhattomuuden; kuitenkaan hän ei mitään kysynyt, koska tiesi Jacquesin olevan noita ihmisiä, jotka eivät ensinkään rupea sydäntänsä purkamaan.
Mutta tällä hetkellä oli Jacquesilla niin kipeä myötätuntoisuuden ja avun tarve, että hänen täytyi puhua; kuitenkin hän hetken aikaa mielessään mietti, mitä sanoja hänen tulisi käyttää, saadakseen Célinen ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Kivulloisuus, näet, oli varjellut tätä herttaista tyttöä joutumasta mihinkään yhteyteen pahuuden ja raakuuden kanssa.
— Céline, Augustine on tullut takaisin.