Céline huusi ilosta:
— Teidän sisarenneko?… Ah, mikä onni!… Missä hän on?
— Hän on minun kodissani… Mutta hän on kovin muuttunut… hän on kipeä.
Augustine-parka! sanoi Céline surkutellen.
— Hän on kipeä ruumiin, mutta etenkin sielun ja sydämen puolesta. Hän ei ole enää muu kuin raunio.
— Mitäpä siitä, kun hän vaan on palannut. Kyllä te hänen parannatte.
— En tiedä, vastasi Jacques; minusta tuntuu, ikäänkuin hänessä ei olisi mitään tervettä. Hän on sairas… siinä kaikki, mitä hänestä on jäljellä.
Céline oli ääneti; hän tiesi kylläksi, voidakseen lopun ymmärtää, ja Jacqueskin oli vaiti, koska hänen ei sopinut ilmoittaa kaikkea, mikä hänen sydäntänsä painoi.
— Mitä te aiotte tehdä? Céline vihdoin kysyi.
— En tiedä… Hänen ei sovi jäädä yksin minun huoneeseni, kun minä käyn vartioimassa; hän tulisi aivan hulluksi, luulen ma, taikka menisi matkoihinsa, ja mistä hänet sitte enää löytäisin? Minulla olisi syytä kaikkea peljätä.