Céline sanoi ujosti:
— Entä jos rouva Gregoire ottaisi hänet luoksensa asumaan?
— Se on oivallinen tuuma, mutta suostuneeko tuo siihen?
— Oikeastaan hän on hyvänlaatuinen ihminen ja auttaa mielellään.
Rouva Gregoire kutsuttiin sisään ja sai kuulla, mitä häneltä odotettiin. Hän ei säästellyt kysymyksiä selityksiä eikä päivittelemisiä… ladellen laveasti kaikki tytön sairauden syyt ja niinmuodoin, tehden tyhjäksi Jacquesin hienotuntoisuuden Célineä kohtaan. Vihdoin tuli päätetyksi, että tyttöparka vielä samana päivänä tuotaisiin hänen luoksensa.
— Tämä on suuri uhraus, sanoi rouva Gregoire, minulta, joka aina olen ollut kunniallinen vaimo sekä täyttänyt velvollisuuteni, ja joka en koskaan ole ollut tekemisessä tuommoisten onnettomien kanssa… Onhan kummaa ajatella, että semmoinen tulee asumaan minun omaan huoneeseni ja hengittämään samaa ilmaa kuin minä itsekin. Se tapahtuukin vaan sentähden, että Céline, tämä viaton raukka, on pyytänyt minua sitä tekemään. Muistan vielä selvään teidän sisarenne, semmoisena, kuin hän täällä ollessaan oli, kaunis tyttö, mutta huolimattomasti kasvatettu. Sen todistuksen minun täytyy itselleni antaa, että koetin häntä varoittaa: "Kavahtakaa, tyttöseni", sanoin hänelle, "ihminen voipi joutua kauas, jos rupeaa pahoja neuvoja kuuntelemaan." Mutta hän vaan nauroi. Nuoret, näetten, aina, luulevat itseänsä kokeneita ihmisiä viisaammiksi. Nyt minä aion hänelle sanoa: Jospa, tyttöparka olisit minua totellut! Tekeehän pahaa ajatella, että hän tulee minun huoneessani makaamaan, minun, joka menen toiselle puolen katua, kun näen semmoisen tulevan. Jokaisella ihmisellä on arvonsa… eikä kukaan mielellään anna itseänsä saastuttaa. Kuitenkin teen tämän teidän tähdenne, herra Marceau, koska te olette kelpo poika; mutta olisitte kumminkin saattanut häntä estää joutumasta semmoiseksi, kuin hän on. Minusta on mieleisempää, että tyttäreni ovat kuolleet, kuin että näkisin heidät kuljeksimassa. Vaikka olenkin köyhä, on minulla kuitenkin arvoni.
Tämän pitkän puheen kestäessä kourasi Jacques levottomasti lakkiansa, ja Céline vuoroin vaaleni, vuoroin punastui. Vihdoin viimein meni rouva Gregoire valmistamaan saastuttamatonta huonettansa turvapaikaksi tuolle onnettomalle tyttöparalle.
Jacques ja Céline olivat hetken aikaa ääneti. Vaiva oli niin suuri kummallakin, etteivät rohjenneet toinen toiseensa katsoa.
Céline keskeytti tämän tuskallisen äänettömyyden,
— Hänen pitää väliin tuleman meillä käymään, hän hiljaa sanoi.