— Ei, vastasi Jacques kiivaasti, hän ei saa tulla tänne. Teillä ei saa olla mitään hänen kanssaan tekemistä.
— Kuulkaa minua, sanoi Céline vakavasti ja hymyili hänelle äärettömän lempeästi, mitä pelkäätte minulle tapahtuvan? Minä, joka tuskin enään kuulunkaan tähän maailmaan… mikäpä nyt enää voisi minua vahingoittaa? Minä pian kuolen, ja sentähden minulla siinä vähässä ajassa, kuin vielä on jäljellä, on oikeus tehdä niin paljon muiden hyväksi, kuin suinkin voin. Laskekaa hänet vaan luokseni tulemaan. Rakkaudellani ehkä voin tehdä hänelle hyvää.
— Saattepa nähdä, kuinka vaikeata on häntä rakastaa, sanoi Jacques.
— Ja kuitenkin Jumala rakastaa häntä… Jesus on rakastanut häntä, koska hän kantoi hänen syntinsä ja vaivansa. Hän on tullut etsimään sitä, kuin kadonnut oli.
Syvästi liikutettuna meni Jacques tiehensä, ajatellen mielessään, että Céline oli enkeli, ja ettei ollut mikään kumma, jos taivas hänet pian perisi.
— Hänen kotia palatessaan, Augustine vielä nukkui, mutta heräsi heti ja, nojaten kyynäspäähänsä, hän ihmetellen katsoi ympärillensä, vaan kun kaikki muistui mieleensä, nousi hän äkisti vuoteelta ja aikoi syöstä ulos; mutta Jacques pidätti häntä väkisin ja lukitsi oven, pistäen avaimen taskuunsa. Augustine heittäyi jälleen vuoteelle ja oli nukkuvinaan… mutta ruumiin levottomat nytkäykset ynnä tuskaiset huokaukset ilmoittivat, että hän oli hereillä. Jacques oli ottanut kirjan käteensä, mutta ei kuitenkaan lukenut.
— Mitä nyt aiot minulle tehdä? kysyi Augustine äkkiä. Eihän sinun ainakaan sovi vanginvartijana olla.
— Kun tulee pimeä, niin lähdemme erään rouvan luokse, joka on luvannut ystävällisesti ottaa sinut vastaan.
— Mutta minä en tule… Kukapa tahtoisi minua vastaanottaa? Sinä viet minun vankilaan, ehkäpä Saint-Lasareen…
— En, en, Augustine-raukkani, en minä sinua vankilaan vie. Sinä pääset rouva Gregoiren tykö, erään vanhan rouvan, joka on minun tuttavani.