— Minä tahtoisin Jacquesin kanssa asiasta keskustella, vaimo parka puoleksi suostuen vastasi.
— En kehoittaisi teitä sitä tekemään. Hänen hyväksensäpä te menettelette; muistakaa se. Jos hän nuoruuden kokemattomuudessa teitä siitä nuhteleekin, niin voitte kuitenkin olla vakuutettuna, että hän vast'edes kiittää teitä. Suostukaa pois, niin huomenna tullaan lasta noutamaan. Minä pyydän teille viisi sataa franc'ia siltä vuodelta, kun hän on teillä ollut.
Viisi sataa franc'ia, olisihan se jo suuri omaisuus. Rouva Marceau ei ollut uskaltanut pojalleen kertoa, että hänen oli täytynyt ottaa hyyryrahoista, saadakseen leipurille maksetuksi, ja kuitenkin heillä muutaman päivän perästä oli kahden neljänneksen hyyry suoritettavana. Viisi sataa franc'ia!… Hän koki hätä hätää laskea kokoon, kuinka monen kuukauden hyyryn sillä saisi maksoon, vaan se ei häneltä onnistunut.
— No, sanoi tohtori, asia on siis päätetty! Kun tullaan lasta noutamaan ja minulta terveisiä tuodaan, niin tiedätte, mitä se merkitsee. Tietysti teillä on sen todistukset; antakaa ne minulle.
— Mutta tunnetteko edes tuota rouvaa? rouva Marceau kysyi.
— Hän on hyvin rikas ja hyväntahtoinen sekä suuresti arvossa pidetty.
Minä vakuutan, ettei lapsi voisi parempiin käsiin joutua.
— Tottakai joskus saan lasta tavata? kysyi rouva Marceau äänellä, jossa ei ollut vähintäkään epäilystä niin luonnollisen asian suhteen.
— Kas, unohdinpa teille sanoa, että se juuri oli yksi pääehto, ett'ei enää saisi olla minkäänlaista yhteyttä lapsen ja niiden ihmisten välillä, jotka tähän saakka ovat siitä huolta pitäneet.
Minua on kielletty ilmoittamasta teille tuon rouvan nimeä, joka ottaa lapsen kasvatti-tyttärekseen.
Jos rouva Marceau ennen olisi saanut tietoa tuosta ehdosta, niin hän ei varmaankaan olisi suostunut. Vaan nyt hän ei tietänyt, kuinka hän enää voisi purkaa jo antamaansa lupausta.