Hän huokasi ja myöntyi; mutta herranen aika, mitähän Jacques sanoisi!…
Mielissään lääkäri meni matkoihinsa, hyväiltyänsä Genevièveä ja sanottuaan:
— No, pikku veitikka, ainakin sinusta tulee hieno neiti.
Silloin rouva Marceau itkien syleili pienokaista; mutta rupesi sitten kohta itsekseen laskemaan niitä etuja, joita nuo viisisataa franc'ia tuottaisivat.
Siinä siis syy siihen, että komea, pitseillä koristettu rouva tuona paahtavan kuumana heinäkuun päivänä tuli käyneeksi tuossa syrjäisessä kaupungin-osassa, josta hän lähti viisi sataa franc'ia köyhempänä, mutta voitettuaan aarteen, jota ei koko maailman tavarat olisi voineet hänelle tuottaa, ell'ei sallimus olisi häntä suosinut.
Tämän kolahduksen jäljestä Jacques Marceau ei enään tointunut; eikä hänen rakkautensa äitiinsä koskaan enää ollut sama, kuin se oli ollut ennen "Genevièven myyntiä", joksi hän sitä katkerasti nimitti. Hän oli äidillensä hyvä ja nöyrä, mutta hän ei koskaan lausunut hänelle iloista tahi lempeää sanaa. Äiti saattoi luottaa hänen tunnollisuuteensa ja lujaan tahtoonsa, mutta hänen sydämensä oli häneltä suljettu. Herkkäluontoisempaan ja syvämielisempään ihmiseen se ehkä olisi kipeämmästikin koskenut, mutta rouva Marceau ei tullut mitanneeksi tuon jäämuurin paksuutta, joka hänet pojastaan eroitti. Hän katsoi sen luonnolliseksi asiaksi, että poika, samaten kuin hän itsekin, oli jokapäiväisestä työstä väsynyt ja elämän taakkaan kyllästynyt. Hän ymmärsi, että se tuntui pojalle raskaalta, kun hänellä ei ollut muuta tulevaisuutta odotettavana, kuin alinomainen työnteko omaisiensa edestä; eikä se äitiä suuresti suututtanutkaan, vaikka Jacques ei milloinkaan kaksoisia hyväillyt, eikä edes niille hymyillyt. Hän lohdutti itseään vaan sillä, ettei hänellä ollut syytä valittaa, niin kauan kuin poika piti heidät leivässä. Ei hän, vaimopahanen, sitä ymmärtänyt, että niin kauan kun Jacquesilla oli ollut auringon säteensä, se oli valostuttanut kaikki tuossa köyhässä majassa, kaunistaen kaksoistenkin kalpeita, jokapäiväisiä kasvoja; vaan kun tuo auringonsäde katosi, niin kaikki hänen silmissään muuttui pimeäksi ja synkäksi. Itse hän sen selvästi ymmärsi. Olihan äiti häneltä kaikki myynyt — hänen auringonsäteensä, hänen kevätkukkansa, hänen runoelmansa, tuon entisyyden elävän muiston. Hän ei tuntenut voivansa sitä milloinkaan anteeksi antaa.
III.
Rouva de Préal oli vienyt lapsen vähän matkaa Parisista olevaan linnaansa. Geneviève oli nukkunut melkein koko matkan, ja silmänsä avatessaan hän näki isoja puita, nurmikkoja sekä kukkapenkereitä ja unhotti hetkeksi murheensa. Kaikki tuo oli hänen ihmetteleville silmilleen ihan uutta, sillä pitkiin aikoihin ei enää oltu käyty metsässä lystäilemässä. Vaan kun hän oli jäänyt yksin ventovieraan ihmisen kanssa siihen huoneesen, missä hänen tuli öitänsä maata, niin hän uppiniskaisesti kieltäysi juoda maitoa, jota hänelle tarjottiin ja toisti ainakin sata kertaa samalla kiivaalla äänellä:
— Minä tahdon Sakkeani nähdä!
— Mikähän tuo "Sakk" lienee? rouva de Préal melkein tuskistumaisillaan kysyi, kun lohduttomalle pienokaiselle oli tarjottu ainakin kaksikymmentä eri kapinetta, ja hän kuitenkin yhtä kiihkeästi pyyntöänsä matki.