— Tulkaa.
Ja he rupesivat yhdessä portaita astumaan. Felicie, joka oli aivan ällistyksissään, kiipesi ylös palvelijain puoleisia portaita, miettien mielessään, että mikä tässä nyt tulee.
Geneviève vei kumppaninsa pieneen saliin, jossa ei ketään ollut ja, sulkien oven, loi häneen suuret, kirkkaat silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneleitä.
— Onko siinä perää, mitä Céline minulle kertoi?… Onko tosi, että te rakastatte minua?
Jacques ei hetkeen vastannut, niin voimallisesti vaikuttivat häneen nuo siniset silmät, jotka vielä lapsen silminä ollessaan, olivat lujalla luottamuksella häneen katsoneet. Siitä ajasta ne olivatkin muuttunut vielä kauniimmiksi ja syvemmiksi, eivätkä olleet vähemmän rehellisiä ja luottavaisia kuin silloinkaan.
— Te tiedätte sen… vastasi Jacques vihdoin suoraan.
— Niin minä tiedänkin, muutoin en olisi ruvennut sitä kysymään, vastasi Geneviève, oltuaan hetken ääneti. Nyt minun täytyy esitellä teidät äidilleni, rouva de Préalille. Me tarvitsemme hänen suostumustansa.
— Mutta sitä emme milloinkaan saa, sanoi Jacques alakuloisena.
— Ehkä emme nyt heti paikalla; mutta äiti on hyvä, hän rakastaa minua, eikä soisi minun tulevan onnettomaksi. Voimmehan odottaa.
Hän aikoi mennä, mutta Jacques pidätti häntä.