— Mistä ne löysit? rouva de Préal kysyi.
— Tuolta pihalta. Sanoinhan minä, että heidän on nälkä…
Rouva de Préal soitti.
— Saata nämä lapset keittiöön ja toimita heille ruokaa, hän sanoi palvelijalle, joka ällistellen jäi kynnykselle seisomaan. Jää minun luokseni, Geneviève!
Mutta pienokainen ei joutanut häntä kuulemaan, ja peljäten riitaa uteliaitten katsojain läsnäollessa, hän jätti asian sikseen, vaikka tunsi olevansa ikäänkuin tulisilla hiilillä.
Onhan teillä oikein herttainen pikkutyttö, yksi vieraista sanoi, seuraten silmillään poismeneviä lapsia, vaan hän näkyy olevan niin armeliasta luontoa, että se kenties tulee käymään teidän vaivaksenne.
— Hänen ikäisensä lapsi ei kykene eroituksia ja rajoja ymmärtämään, vastasi rouva de Préal kuivasti; kyllä hän vielä oppii sitä tekemään.
Olipa onneksi, että lapsen niin pienenä otitte, että sitä käy kasvattaminen niitä aatteita ja tunteita varten, jotka sopivat siihen asemaan, minkä hänelle annatte, sanoi eräs lapseton rouva, joka oli suuresti moittinut, että rouva de Préal oli ottanut itselleen kasvattitytön, kentiesi sentähden, ettei hänellä itsellä ollut rohkeutta samanlaista onnea itselleen luomaan.
— Geneviève on kyllä ylhäistä sukua, sanoi rouva de Préal, joka oli keksinyt tämän pikku valheen yleisöä tyydyttääksensä. Ja niin usein hän oli sen kertonut, että jo itsekin alkoi sitä uskoa. Tytön vanhempain äkkinäinen kuoleman jälkeen hän muutamia kuukausia oleskeli alhaisemmassa piirissä, vaan siitä ei hänessä enään mitään merkkiä huomaa. Sekä siveellisessä että ruumiillisessa suhteessa on hän erinomaisen hieno luonnostaan.
Niin pian kuin vieraat olivat lähteneet, rouva de Préal riensi keittiöön, jossa nuo molemmat pienet ryysymekot juurikaan olivat päässeet ruoalta, ja mielissään siitä, että kerran olivat saaneet syödä vatsansa täyteen, olivat kieltänsä kirvoittaneet ja nyt mielensä mukaan lörpöttelivät.