Kun sali toisen kerran oli täynnä vieraita, avattiin ovi äkkiä, ja sisään astui kummallisin kolmikunta, mitä ajatella saattoi. Geneviève valkoisessa musliinihameessa, sininen silkkinauha vyötäisillään ja hiukset säteikön tapaan hajallansa, syöksi riemuiten sisään, vetäen kumpaisellakin kädellään ryysyihin vaatetettua lasta, jotka molemmatkin olivat häntä päätä pitemmät. Tuota nähdessään rouva de Préal oli tukahtumaisillaan ja jäi liikahtamatta istumaan, tuijottaen noihin kolmeen lapseen, jotka häntä lähestyivät.
— Näettekös, äiti, huusi tyttö, huomaamatta tuota äänettömyyttä, joka hänen tuloansa seurasi, näiden lasten on nälkä, eikä tuo paha kyökkipiika tahdo muuta heille antaa kuin kuivan leipäkannikan. Te, joka paljoa parempi olette, annatte kai heille kakkuja.
Ja hän syleili lapsi-parkoja, siitä ollenkaan huolimatta, etteivät heidän kasvonsa nähtävästi olleet moneen päivään vettä nähneet, eivätkä heidän takkuiset hiuksensa pitkään aikaan harjasta mitään tietäneet.
Eroitus oli niin suuri noiden kurjien olentojen ja tuon kukoistavan pikku tytön välillä, joka heitä syleili, että salissa kuului ihastuksen jupina.
— Mikä herttainen lapsi!
— Sehän on oikea ilmestys!
— Aivan enkelin muotoinen!
— Ja enkelin sydänkin sillä on, eräs Genevièven lähellä oleva nainen sanoi, vetäen häntä puoleensa syleilläksensä.
Mutta tyttö ei joutunut muuta ajattelemaan kuin noita köyhiä lapsia, joiden oli nälkä. Tavalla, joka ei ollenkaan ollut enkelin kaltaista, hän malttamattomasti veti pois kätösensä ja, kääntyen rouva de Préaliin, hän käskevästi sanoi:
— Heidän on nälkä!