— Kun ette hyvä ole… Felicie sanoi, ettei se teidän syynne ole, vaan että te sentähden niin paha olette, koska olette niin vanha… Senvuoksi minä tulin teitä syleilemään.
— Kaikkea tässä kuulee!… Vai neitsy tässä rupeaa minua puolustelemaan… Mene heti paikalla täältä pois. Minä en suuteloja kärsi, tiedä se! Ja sano hoitajallesi, että hän on tyhmä.
Sääliväisyydessään Geneviève ei antanut itseänsä peloittaa.
— Miksi ette anna minun itseänne syleillä? kyllä minä teistä pidän, vaikka aina minua torutte; tiedänhän, ettei se teidän syynne ole. Ja ehkä te tulette paremmaksi, semmoiseksi kuin Jerôme. Ei hän koskaan minua toru, vaikka hänkin on vanha.
— Tuopa nyt vielä tässä puuttui! sanoi rouva de Chabrand, purskahtaen nauruun, joka peljätti pois tuon uljaan pikku samarialaisen… Saanpa sinua onnitella, ystäväni, onhan sinulla tuossa lapsessa koko aarre!
Rouva de Préal, joka juuri astui saliin, kiiruhti viemään tyttöä ulos, mutta ei hän milloinkaan onnistunut kumpaiseltakaan saamaan oikein selvää tästä tapauksesta.
— Minä tahdoin häntä syleillä! lapsi itkien vakuutti.
Vanhaa rouvaa ei saatu Genevièven sanoja kertomaan, vaan hän asetti hänet auttamattomasti hävyttömäin luokkaan, ja sen ajan, jonka hän linnassa oleskeli, täytyi pitää lapsi niin kaukana hänestä kuin mahdollista, uusien mielipahojen välttämiseksi.
Neljänkymmenen vuoden ijässä rouva de Préal oli jäänyt leskeksi, eikä hän koskaan ollut saanut äidin iloa tuta. Hän oli päättänyt ottaa itselleen kasvattilapsen, koska hänen, niinkuin hän itse sanoi, halutti tehdä ihminen onnelliseksi ja kasvattaa se oman muodostamansa täydelliskaavan mukaan. Oikeastaan hän oli olentoa vailla, joka tykkänään oli hänen omansa ja vielä enemmän hyvän teon kuin luonnon kautta. Hän toivoi kasvattityttärensä olevan semmoista luonnetta, joka häntä miellyttäisi, koska hänen kauneutensa oli sitä lajia, jonka hän olisi lapsellensa valinnut, jos hänellä olisi ollut valta sitä mielensä mukaan määrätä. Mutta Genevièven itsenäisyys huoletti häntä suuresti, ja hän piti sen taipumattoman mielenlaadun todistuksena.
Vaivoin hän sai mielipahansa salatuksi, kun Geneviève eräänä päivänä vieraitten läsnäollessa juoksi pitkin linnan tietä astuvan köyhän vaimon perässä, huutaen: "Äiti, äiti!" Ennen pitkää hän palasi, itkien erehdystänsä, johon oli syynä joku puvun tahi ruumiinmuodon yhdennäköisyys. Kasvatti-äiti ei häntä syleillyt lohduttaakseen, vaan käski ankarasti hänen menemään hoitajansa luokse.