Jerôme oli puutarhuri, jonka seurassa Geneviève joka päivä vietti iloisia hetkiä.
— Ei tätisi paha ole, vaan hän on luultavasti kipeä. Sinun tulee olla hyvin kiltti hänelle, eikä häntä väsyttää.
Geneviève mietti kauvan Felicien sanoja. Kyllä hän ne hyvin ymmärsi: ikäväähän tuo lienee, kun kasvot likaiset ja ryppyiset ovat, silmät himmeät, kädet laihat, ja kun aina on suuttuneen näköinen… Vanhuus tietysti sen tekee; siitäpä tätiparkaakin olisi sääliminen. Kuitenkaan ei Jerôme koskaan vihaiselta näyttänyt, ei edes silloinkaan, kun hänen pikku-ystävänsä epähuomiosta tai vallattomuudesta polki hänen kukkapenkereitänsä. Ehkä hän ei ollutkaan niin vanha kuin täti. Genevièven pikku sydän tuli sääliväisyyttä täyteen; hänestä tuntui ikäänkuin tädin vanhuus olisi suuri onnettomuus, josta pitäisi hänelle hellää myötätuntoisuutta osoittaa.
Käyttäen semmoista hetkeä, jona Feliciellä oli jotain toimitettavaa, hän palasi saliin.
Ovi oli suljettuna ja hänen pienille, kömpelöille käsilleen oli vaikeata saada avainta väännettyä.
— Kuka se siellä noin haparoitsee? huusi kärtyinen ääni, kun samassa ovi aukeni, ja pikkutyttö seisoi vanhan rouvan edessä, joka katseli häntä enemmän kummastuksella kuin ystävyydellä.
— Astu sisään, taikka mene matkoihisi, sanoi rouva äänellä, joka ei suinkaan kuulunut lempeämmältä.
Geneviève rohkaisi mielensä, lähestyi rouvan nojatuolia ja katseli häntä tarkasti.
— Olette kai kovin vanha? hän lempeällä äänellä kysyi.
— Eihän mokomaa vielä ennen ole kuultu! Kuka sinulle semmoisia on sanonut, hävytön lapsi?