— Ei äidit semmoisia ole.
— Minkälaisia ne sitte ovat? kysyi rouva de Préal, jota tämä puhe ei yhtä paljon naurattanut kuin Feliceä, joka sattui läsnä olemaan.
— Minulla on niitä kaksi, lapsi vastasi; toinen, joka on taivaassa, on niin kaunis, niin kaunis, sen Sakk on minulle kertonut, ja sitte minulla vielä on toinenkin, joka ei ollenkaan ole teidän näköisenne. En minä kolmatta tahdo. Tahdon mennä äitini ja Sakk'ini luo!…
Joka kerta sittemmin, kun häntä koetettiin saada rouva de Préalia äidiksi sanomaan, hän rupesi itkemään, ja kestipä monta viikkoa, ennenkuin tuo vastahakoisuus haihtui.
Heti näiden tapausten jäljestä linnaan tuli eväs rouva de Préalin täti, jonka oli tapana viettää osa kesästä hänen luonaan. Rouva de Chabrand ei ollut hyvä eikä rakastettava, mutta koska hän oli paronitar ja vielä lisäksi riitaista ja vaativaista luonnetta, niin häntä aina kohdeltiin kunnioituksella, joka teki hänen yksinäiset ja ilottomat vanhuuden päivänsä vähän hauskemmiksi. Hän oli suuresti moittinut rouva de Préalia, kun tämä oli ottanut Genevièven kasvatikseen ja ennustanut monta siitä syntyvää vastusta; vaan koska tämä kaikki oli kirjallisesti tapahtunut, niin rouva de Préal oli tavattomalla pontevuudella ja lujuudella rohjennut vastustaa tätiänsä. Tuo oli suuresti kummastuttanut vanhaa rouvaa, joka oli siihen tottunut, että hänen ajatustansa oli kaikissa noudatettu. Tullessaan ei hänellä, siis ollut ylen ystävällisiä tunteita lasta kohtaan, mutta sen ulkomuodossa oli vaikea löytää minkäänmoista moitteen syytä, rouva de Préal jo riemuitsi, mutta pian hän sai kokea, että se oli ollut liian aikaista iloa.
— Tuonsäätyiset lapset ovat useinkin nuorella ijällä sangen viehättäviä, paronitar sanoi, mutta vasta myöhemmin heidän syntyperänsä tulee ilmi. Rahvasmaisuus, joka vielä on näkymätönnä, pistää pian esiin joko kömpelössä ujoudessa taikka tyhmässä hävyttömyydessä. Halvasta suvusta syntynyt lapsi pysyy aina halpana. Eikä kasvatus tässä suhteessa voi mitään. Se maku, jonka astia kerran on saanut, se siinä pysyy. Älä vast'edes tulekaan tytöstä lähteneitä vastuksiasi ja surujasi minulle valittelemaan. Onhan se tapahtunut omasta tahdostasi. Koska Jumala ei ole suonut sinulle lapsia, niin hän ei tahdo, että semmoisia sinulla on, se on minun uskoni.
Tuon vanhan rouvan äreät kasvot, jotka eivät ollenkaan hänelle hymyilleet, peljästyttivät tyttöä niin, että Felicie riensi viemään hänet pois.
— Minkävuoksi hän katsoi minuun niin vihaisesti? lapsi kysyi. Minä luulen, ettei hän ensinkään minusta pidä. Siksikö, että hän on paha?
— Ei suinkaan, Felicie vastasi, mutta hän on vanha, ja lapset väsyttävät vanhoja ihmisiä.
— Onpa Jerômekin vanha, ja kuitenkin hän pitää minusta, eivätkä kaikki vanhatkaan ole pahoja…