Felicie katsoi hämmästyen ympärillensä, sitten hän vei itkevän lapsen muassaan läheiseen tarhanteesen, jossa hän asetti hänet erinäiselle penkille istumaan.
— Mitä ajattelittekaan, neiti Geneviève? Miksi noin teitte?
Tiedättehän, että äitinne olisi teitä torunut, jos hän olisi sen nähnyt.
— Ei hän olekaan minun oikea äitini… Voi, Felicie, minä tahdon mennä oman äitini luokse.
Felicie istui hänen viereensä, ihmetellen suuresti tätä surun purkausta, sillä hän, samaten kuin rouva de Préalkin, oli luullut, että Geneviève oli kaikki unhottanut. Mutta häntä oli neuvottu, miten tämmöisissä tilaisuuksissa tulisi puhua.
— Tiedättehän, armaani, että oma äitinne on taivaassa. Ettehän toki vielä tahtoisi kuolla, hänen luoksensa päästäksenne?…
— Se on minun kaunis äitini, joka on taivaassa, vaan minä tahdon toista äitiäni tavata.
— Kuulkaa minua tarkkaan, sanoi Felicie, joka päätti yhdellä iskulla lopettaa tuon kummallisen surumielisyyden: Jumala on ottanut luokseen oman äitinne, kun te vielä olitte aivan vähäisenä; se, joka sittemmin teitä hoiti, ei ollutkaan teidän äitinne eikä voinut tehdä teitä niin onnelliseksi kuin nykyinen äitinne. Hän asui viheliäisessä huoneessa, eikä voinut hankkia niin kauniita vaatteita ja muita kalliita kaluja, kuin teillä nyt on. Jos olisitte luinen luoksensa jäänyt, niin teillä olisi yhtä huonot vaatteet kuin noilla lapsiraukoilla, jotka vast'ikään meidän vastaamme tulivat, te olisitte usein saanut nälkää nähdä, ettekä olisi saanut mitään oppia. Ettekö ele mielissänne, kun rouva de Préal otti teidät, tehdäkseen teistä hyvästi kasvatetun ja sievän neidon, sen sijaan että olisitte ollut kerjäläistyttö?
Geneviève ei vastannut, vaan tuijotti maahan. Felicien sanat tekivät kaikki nuo ajatukset, jotka tähän saakka olivat epäselvinä ja sekavina hänen päässänsä pyörineet, tuskaa tuottavaksi todellisuudeksi. Hän tunsi vaivan, jota ei itsekään olisi voinut selittää. Oli ikäänkuin hän olisi ikävöinyt sitä kohtaloa, jota näin surkeaksi kuvattiin, mutta joka oli hänelle aijottu.
Palattuansa kotiin, hän sulki huoneensa oven ja itki kauvan. Sitten hän koki ponnistaa ajatuksiansa, voidakseen noita muistelmia käsittää ja saadakseen niitä selkenemään. Selvimmästi hän muisti Jacquesia; hän muisti hänen nimensä ja ymmärsi, että hänellä oli ollut työmiehen vaatteet. Ei mikään siinä piirissä, missä hän nyt eli, ollut sen muiston kaltaista. Hän ajatteli niin kauan noita muistelmia, joille Felicien selitykset olivat antaneet todellisuuden, että hän vielä oli kuulevinaan Jacquesin äänen lausuvan: Pikku kuningattareni!
Ainakin hän sinä sunnuntaina tiesi, mistä syystä hän itki. Hän oli silloin kymmenvuotias.