Hiukan hämillään kun oli, ei rouva de Préal pannut pahakseen, että keskustelu tuli katkaistuksi. Lapset saattavat usein olla varsin kiusallisia.
IV.
Ensimäisinä kuukausina Genevièven katoamisen jälkeen, Jacques, häntä tavatakseen, vietti kaikki sunnuntaipäivät kuljeskelemalla Parisin komeimpain kaupunginosien katuja pitkin. Hän katsoa tirkisteli noita komeasti puettuja lapsia, jotka kaupungin puistoissa leikitsivät, taikka Champs-Elysèes-kentällä kiiltävissä vaunuissa ajelivat. Moni vaaleatukkainen pikku tyttö saattoi hänen sydämensä sykkimään, mutta joka kerta, hänen toivonsa raukeni tyhjään, kun noiden suloisien sinisilmien asemasta, joita oli toivonut näkevänsä, kohtasi ventovieraat kasvot. Pian hän lakkasi toivomastakin, ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi ja murheelliseksi. Väsymättömästi hän teki työtä, mutta hänen työntekonsa oli ilotonta; hän oli ikäänkuin kone, joka totuttua työtään tekee.
Kodissaan hän ei mitään pyytänyt eikä tuonut sinne muassaan muuta kuin jokapäiväisen leivän. Ei äiti hänen tulostaan enään iloinnut, ja lapsetkin hänen läsnäollessaan hiljemmin haastelivat. Jos heillä oli jotain kysyttävää taikka joskus nauruun purskahtivat, niin aina peljäten häneen katsoivat.
Jacques luuli sillä täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaisiansa kohtaan, että antoi heille koko työpalkkansa, pidättämättä siitä vähääkään omaksi huvituksekseen ja ainoatakaan lepohetkeä itselleen suomatta. Hän unhotti, että alttiiksiantavaisuus ilman rakkautta ei ole mistäkään arvosta, ja että hänen ansaitsemansa leipä, makeata ollakseen, olisi tarvinnut hiukan lempeyttä ja iloisuutta höysteeksi. Työpaikassa hän oli erillään muista, ja kotiinsa hän toi mukanaan äänettömyyttä ja ilottomuutta. Jacques ei ollut onnellinen.
Kun hän eräänä iltana palasi kotiin, olivat kaksoiset sairastuneet. Äiti näytti levottomalta, mutta Jacques ei siitä paljon lukua pitänyt. Yöllä täytyi mennä lääkäriä noutamaan, ja kun Jacques seuraavana päivänä tuli työstään, oli tuo hirmuinen tauti jo tehnyt tehtävänsä: toinen lapsista oli kuollut, ja toinen teki loppua.
He pantiin vieretysten samalle vuoteelle makaamaan. Kuolema oli heitä kaunistanut, ja he olivat niin toistensa näköiset, ett'ei niitä taitanut toinen toisestaan eroittaa: he olivat kaksi valkoista, hentoa kukkaista, samalla murtuneella varrella.
Kun kaikki oli hiljaista, astui Jacques tuohon pieneen kammioon, sulki oven jälkeensä ja viipyi siellä kauan. Äitinsä, kun ei nähnyt hänen palaavan, tuli hiljaa hänen viereensä, mutta poika ei näkynyt sitä huomaavan. Hän seisoi murtunein mielin ja kalpeana vuoteen ääressä, mutta äiti sen vaan huomasi, että hänen silmänsä olivat kuivat.
— Pikku karitsa-parkani! Paitsi minua, ei heillä ollut ketään, joka heitä rakasti, äiti katkerasti sanoi.
Jacques kääntyi ja meni ulos. Nuo sanat sulkivat hänen sydämensä.
Hetkeä ennen hän oli itsekseen sanonut: