— Oi, miksi en enempi heitä rakastanut? Miksi en heitä hyväillyt?
Miksi en joka ilta ottanut heitä syliini?
Ja hänen sydämensä oli pakahtua… mutta kun hänen äitinsä noin puhui, niin hän mitään vastaamatta lähti ulos.
Näinmuodoin äidin ja pojan välillä oleva jäämuuri jäätyi jäätymistänsä, ja tuo yhteinen murhe eroitti heidät vielä enemmän toisistansa.
Muutamana iltana, kun Jacques totuttuun tapaansa kenellekään mitään puhumatta läksi pois työpaikasta, lähestyi häntä eräs työtovereista. Jacques tunsi hänet vaan ulkonäöltä, mutta tiesi, että hän oli kelpo työmies, taikka, niinkuin hänen äidillään oli tapana sanoa, "sävykäs mies". Hänellä ei siis ollut syytä karttaa häntä.
Aluksi yhtä ja toista haasteltuaan, tuo kelpo mies virkkoi:
— Kuulkaapas, veikkoseni, minulla olisi jo kauvan ollut teille jotain puhuttavaa. Se on käynyt minun sydämelleni, kuin aina olen nähnyt teidät noin murheellisena ja äreänä. Olettehan te nuori… nuoren täytyy olla iloinen. Katsokaa minua, joka jo harmaapääksi tulee, enkä kuitenkaan nurise! Miksi ette hiukan huvituksia hae?
— Se tulee luonnonlaadusta, ehkäpä myös ihmisen ulkonaisesta tilasta, vastasi Jacques, paheksumatta noita nuhteita, joita hän ei olisi keneltäkään toiselta suvainnut.
— Vai ulkonaisestako tilasta? Luuletteko siis minun tilaani niin erittäin loistavaksi ja kehuttavaksi? Ei kenenkään meidän elämiimme niin erinomaisen hupaista ole… ei minun, enemmän kuin teidänkään, hyvä toverini. Siitä asti kuin minä muistan, ei minulla ole ollut muuta edessä kuin alituinen työnteko, hiki ja vaiva, että useinkin olen ollut nääntymäisilläni. Se minun kohtaloni! Joka aamu minä itsekseni näin puhun:
— Rohkaisepas mielesi, nyt on taas raskas päivä edessäsi, mutta pian ilta tulee! Joka ehtoo, kun olkivuoteelle raajani oikaisen, olen iloissani, että olen velvollisuuteni täyttänyt. Korkein olento näkee sinut, minä itselleni sanon, ja siinä kyllä.
— Korkein olento!… toisti Jacques vähän ivallisesti.