— Oi, veikkoseni, tuon asian suhteen meidän pitää tulla selville. Jos te niitä olette, jotka Jumalan olemuksen kieltävät, niin me emme tule toinen toistamme ymmärtämään, sillä nähkääs, se on minun järjellinen vakuutukseni. Minä uskon korkeinta olentoa samaten, kuin minä uskon aurinkoa. Mitä te uskotte?
— Minä näen silmilläni auringon valon ja tunnen sen lämpimän, mutta tuon korkeamman olennon olemusta minä en mistään huomaa. Kuinka häntä siis voisin uskoa?
— Teidän kaltaisianne on paljon olemassa, jotka selvän tiedon kieltävät. Minä puolestani, sen vieläkin sanon, olen aina korkeinta olentoa uskonut ja tulen alati uskomaan, ell'ei hän itse näytä todeksi, ett'ei häntä ole olemassa.
Ja nähdessään että Jacques hymyili, hän löi rintaansa ja jatkoi innostuneena:
— Minä vakuutan teille, että täällä povessani on jotain, joka sanoo, että meitä ylevämpi ja korkeampi olento on olemassa, ja että hän näkee ja palkitsee niitä, jotka vaivattuina ja raskautettuna täyttävät velvollisuutensa, niinkuin minäkin. Se on minun järjellinen vakuutukseni.
Jacques ei vastannut mitään.
— Minä olen hiukan sieltä ja hiukan täältä lukenut, kun joskus olen sattunut saamaan käsiini jonkun kirjan tahi sanomalehden, Lebeau jatkoi, ja niistä minä olen jos jotakin oppinut. Minä tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka vaan luonnon lakeja, aineitten uudestansa muodostumista ja tämän näkyväisen maailman ilmiöitä uskovat; mutta minä vastaan heille — tietysti vaan ajatuksissani, sillä enhän minä kykenisi mennä noiden oppineitten kanssa riitelemään — minä vastaan heille: te ette voi ottaa minulta sitä järjellistä vakuutustani, ett'ei mitään lakia voi olla olemassa, ell'ei joku ole sitä tehnyt ja että kaikki nuo ilmiöt ja aineitten uudestaan muodostumiset ovat tapahtuneet korkeamman voiman tahdosta. Järkenikin, näetten, sen minulle sanoo.
— Tuosta kaikesta minä en niin vähääkään ymmärrä, sanoi Jacques alakuloisesti; sen minä vaan tiedän, että hyvinkin vähästä henkeni antaisin.
Nuo sanat olivat tahtomattansa hänen suustansa päässeet, ja hän olisi mielellänsä ne peräyttänyt.
Lebeau loi häneen hetkeksi ystävällisen silmäyksen; sitte hän kysyi: