— Voisinko minä tehdä jotain teidän edestänne?
— Ette mitään, kiitoksia vaan.
Ja he erkanivat toinen toisestansa.
Seuraavana päivänä tapasi Lebeau jälleen Jacquesin. Tämä osoitti malttamattomuutta, mutta hillitsi itseään, koska ei mielellään olisi ketään loukannut.
— Eilisestä saakka minä olen teitä ajatellut, hänen vanha toverinsa virkkoi, ja nyt luulen tietäväni, mikä teiltä puuttuu: se on ihmisten seura. Käykää minua katsomassa, te olette sangen tervetullut.
Jacques kiitti, vaikka hän ei tuosta kutsumuksesta juuri paljon lukua pitänyt.
Kun hän tänä ehtoona tuli kotia, niin hänen äitinsä, joka jonkun aikaa oli ollut pahoinvoipana, ei ollut jaksanut siivota hänen pientä huonettaan: häneltä oli puuttunut voimia sijaa oikein kohentamaan, ja aamiaisen tähteet olivat vielä pöydällä. Vaimo parka riensi illallista laittamaan, ja rasvan haju ynnä ummehtunut ilma tuossa umpinaisessa kammiossa käänsi Jacquesin sydäntä, saattaen hänet peräytymään.
— Kuka tämmöistä saastaista ilmaa voi hengittää? hän sanoi, paiskaten auki ahtaasen pihaan päin olevan akkunan.
— Minua viluttaa aina, lapseni, vastasi rouva Marceau, käärien ympärilleen vanhaa, kulunutta huivia.
— Kuinka näin kuumalla ilmalla vilu on?