— Tässä saan teille esittää tehtaan parhaimman työmiehen, sanoi Lebeau naisille. Tämän nuorukaisen vertaista ei löydy, ei työnteon eikä käytöksen suhteen. Ja tämä on rouva Gregoire, vanha ystävä ja naapurimme, ja tässä on tyttäreni Céline, hän Jacquesiin kääntyen jatkoi. Olkaa tällä niinkuin kotonanne, me olemme hyviä ihmisiä ja soisimme mielellämme, että meillä viihdyttäisiin. Rouva Gregoire, joka on mainio emäntä, tuo meille hyvää kahviansa maistettavaksi. Céline-parka ei kykene emännyyttä pitämään, mutta sen sijaan hän on muussa taitava.
Nyt vasta Jacques huomasi, että lähellä nuoren tytön tuolia oli pari kainalosauvoja ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli silkkipaperilla oksa ruusuja ja ylt'ympäri kukkasten tekemistä varten tarvittavia aseita.
Céline Lebeau näytti heikolta, hänen kasvonsa olivat vienot ja vaaleat, silmät älykkäät ja lempeät. Hän ei paljoa puhunut, ja hänen viallisuutensa, joka esti häntä muita jäseniä, paitsi näppäriä sormiansa käyttämästä, oli tehnyt hänet surullisen näköiseksi, mutta hänen surumielisyytensä ei ollut mitään katkeraa laatua.
Rouva Gregoire oli tukeva ja punaposkinen, noin viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vaiheilla oleva vaimo, jolla aina joka tilaisuudessa oli jotain sanottavaa, vaikka hänen puheestansa ei aina olisi juuri väliä pidetty.
Nämä kolme henkeä olivat koossa pienessä huoneessa, jota käytettiin sekä ruokasalina että työhuoneena ja jonka yhdessä loukossa Lebeaun sänky seisoi. Läheinen, pieni kammio oli Célinen makuusuoja.
Siisteys ja hyvä järjestys vallitsi tässä köyhässä majassa: akkunalla oli kukkasia, ja vastapäätä sitä olevalla laudakolla muutamia kirjoja. Akkuna oli avonaista pihaa päin, siten että valoa ja raitista ilmaa runsaasti pääsi huoneesen. Tämä hauska asunto muistutti vähän Olivierin kotia, ja Jacques ei voinut olla niitä toisiinsa vertaamatta. Hän oli käynyt istumaan ja vastasi lyhyesti kotiväen tervehdyksiin. Tuo harvapuheisuus olisi ehkä käynyt vaikeaksi, ellei Lebeau sydämellisellä hyväntahtoisuudellansa olisi tullut heille apuun.
— No, rouva Gregoire, tuokaa meille jo kahvia, jotta haastelu rupeaisi liukkaammin sujumaan.
Rouva Gregoire nousi ja asetti pöydälle tarjottimen, jolla oli neljä paria kuppeja ja sokeriastia; sitten hän avasi oven keittiöön, joka tuskin oli kaappia isompi, ja toi sieltä höyryävän kahvipannun. Jacques näki, että kaikki astiat tuossa pikku keittiössä välkkyivät puhtaudesta ja olivat mitä huolellisimmalla tavalla järjestetyt. Oikein se näytti viehättävältä, tuo pikku keittiö! Jacquesista täällä olo rupesi jo hyvinkin hyvältä tuntumaan, niinkuin semmoisessa kodissa ainakin, jossa järjestys ja sydämellisyys vallitsee; ja nieltyään muutaman suuntäyden kahvia, hän tuli iloisemmaksi kuin pitkään aikaan oli ollut ja alkoi laveammalta vastatakin, kun häneltä jotain kysyttiin.
— Vai äitinne kanssa te asuttekin! Minkä ikäinen hän on? kysyi rouva
Gregoire.
— Luulenpa hänen kahdeksaa-viidettä käyvän, sanoi Jacques.