— Varokaa, ett'ette ruusuani turmele, tyttö sanoi.
Hän pani sen pois heti paikalla.
— Oletteko kipeä? hän kysyi.
— Minäkö? En… Kuinka niin?
— Te näytätte entistä kalpeammalta, mutta se on ehkä vaan luulotusta.
Minä olen jotain teille tuonut.
Hän veti taskustaan laatikon ja otti sieltä pienen, erinomaisen sievän vihkon, jossa oli metsäkukkia, somia, hammaslaitaisia lehtiä ja sametinhienoja sammalia.
— Céline huusi ihastuksesta. Hänen kasvonsa lensivät ruusunpunaisiksi, ja silmänsä loistivat.
— Onko maailmassa tuon kauniimpaa! hän huusi… Tekö itse olette nämä poiminut?
— Minä, vieras vastasi; kun menin oikotietä metsän kautta, näin nämä kukat ja heinänkorret, ja heti muistui mieleeni, että te niistä pidätte.
— Oi, kuinka te olette onnellinen, joka saatte metsässä liikkua.
Kiitoksia, kun olitte hyvä ja minuakin muistitte.