— Koska minä en teitä muistaisi? hän tyttöön katsoen hiljaa kysyi, mutta tämä katseli vaan kukkasiansa, eikä Savigny tietänyt, oliko tämä häntä kuullut vai ei.
Silloin hän kääntyi Lebeaun puoleen, ja Jacquesin sopi nähdä hänen kasvonsa. Hän oli keskikokoinen mies, hiukset ja parta olivat ruskeat, kasvot kalpeat, otsa jotenkin kapea ja sangen kaareva. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään erinomaista, mutta kuitenkin taisi helposti huomata, ett'ei hän ollut tavallista laatua.
Kaksi asiaa hänessä veti kuitenkin huomion puoleensa: hänen syvällä päässä olevat silmänsä, joiden katsanto oli läpitunkeva ja polttava, sekä hänen kätensä, jotka olivat niin pienet ja somat, että olisi luullut niitä naisen käsiksi, vaikka niissä näkyi selviä työn jälkiä.
— Onhan siitä aikoja, kun teitä on nähty, sanoi Lebeau uudestaan.
Mistä te nyt tulette.
— Helvetistä, vastasi Savigny tyynellä äänellä, joka ei ensinkään sopinut yhteen tuon sanan kanssa.
— Eihän teidän, lempo vieköön, liene paha mieli, että sieltä pääsitte!
— Olisin kuitenkin sinne jäänyt, jos olisin saanut, mutta eipä siellä ollut tilaa minulle.
— Mitä? Eikö siellä työtä ollut?…
— Ei ainakaan minulle. Siitäpä palasinkin, vaikk'en pitkäksi aikaa.
— Mihin sitte menette?