— Voipi olla, ja ehkä me vielä saamme hänet iloisemmaksikin. Sain juur'ikään kuulla, ett'ei hän ole muuta lukenut kuin turhia lorukirjoja ja runoja vaan. Mitäpä oppia niistä voi saada?
— Minä rakastan suuresti runoelmia, sanoi Céline kainosti. Kerran minä sain runovihkon lainaksi, jossa oli niin kaunis laulu Ludvig XVII:ta, tuosta pienestä marttiira-kuninkaasta. Minä muistan vieläkin hiukan siitä:
/p
Lapsen korjasi kuolema
Elon tuimista tuskista,
Lapsen vienon ja ihanan.
Kulta-kutrisen, vaalean.
Kovan kohtalon varjoomat
Sinisilmänsä sammuivat,
Kruunun peri hän viattomain,
Palmut vihannat marttiirain.
p/
Céline vaikeni, sillä Savigny katsoi häntä puoleksi hellällä, puoleksi ivallisella tavalla.
— Eikö se teidänkin mielestänne ole kaunista? kysyi tyttö. Minä tahtoisin vieläkin lukea sen kokonansa.
— Te, Céline, puhui nuorukainen nopeasti ja matalalla äänellä, te olisitte mahdollinen rakastamaan toistakin runollisuutta kuin tuota, ja itkemään toisten marttiirain kohtaloa kuin tuon viattoman lapsen, joka sai kärsiä muiden rikoksista. On niitä semmoisiakin marttiiroja olemassa, joita ei taivaan enkelit lohduta, eivätkä vast'edeskään tule lohduttamaan. Heitä ihmisenkelien ei pitäisi unhottaa.
— Minä tiedän sen, tyttö vastasi, mutta sitä on niin surkeata ajatella.
— Niin, te itkette ennen entisiä suruja tahi olemattomia kärsimyksiä.
— Mitä minä voin tehdä? Enhän mitään voi.