Savigny oli löytölapsi. Hän oli syönyt yleisen armeliaisuuden kuivaa leipää. Pienenä ollessaan hänellä oli ollut huono hoito, ja sitä myöten kun rupesi työhön kykenemään, hänestä koetettiin kiskoa niin suurta hyötyä kuin mahdollista. Ei hän eläissänsä ollut kuullut yhtä ainoatakaan rakkauden sanaa, ei yksikään ihminen ollut häntä lempeydellä kohdellut tai häntä hyväillyt siihen päivään saakka, jona hän tapasi toisen yhtä onnettoman, yhtä pahoin pidetyn ja yhtä kurjan olennon, kuin hän itsekin oli, Nämä molemmat lapset yhdistyivät toinen toiseensa tuommoisella ehdottomalla, mieltä liikuttavalla rakkaudella, jonka yksinänsä ne voivat tuta, joita ei kukaan ikänänsä ole rakastanut.
Jos Lucettellä — tämä oli Savignyn pikkuystävän nimi — oli leipäpalanen, niin hän pani sen kahtia ja antoi hänelle; jos toisella oli kourallinen pähkinöitä, niin hän särki ne tytölle, ja katseli ihastuksella, kun tämä niitä söi.
Vaikka heille annettiin selkään, jos heitä yhdessä tavattiin, ei tämä kuitenkaan estänyt heitä joka paikassa toisiansa tapaamasta. Mutta eräänä päivänä Lucette ei tullutkaan määrätylle paikalle; hänessä oli kuume. Häntä nähdäkseen Savigny meni siihen taloon, johon vaivaishoito oli antanut tytön elätettäväksi, mutta hän ajettiin pois. Uskaltamatta astua sisään, hän viikon päivät kaikkina lomahetkinään käveli tuon huoneen ympärillä, missä ainoa olento, jota hän eläissään oli rakastanut, sairasti. Joka kerta kun ovea avattiin, hän koki saada jotain nähdä tai kuulla.
Kerta hänelle sanottiin, että Lucette oli kuollut, mutta hän ei sitä uskonut. Lucetteko kuollut, joka vielä niin pieni oli, jonka hellät sinisilmät niin lempeästi loistivat!… Sehän oli ihan mahdotonta!
Kylässä oli vanha ukko kuollut; sehän oli luonnollista, mutta Lucette, eihän se häntä hyvästijättämättä voinut kuolla.
Kuitenkin hän kerta muisti nähneensä kirkkomaahan vietävän pientä, valkoista ruumisarkkua, ja tämä koski häneen kipeästi. Samana päivänä hän palasi Lucetten asuntoon ja astui rohkeasti sisään. Eräs vanha vaimo oli siellä yksinänsä, ja joko hän oli toisia sääliväisempi, taikka liekö lapsen kuolema liikuttanut hänen sydäntänsä, ainakin hän salli Savignyn astua lähemmäksi. Lucette makasi pitkänään, liikkumattomana ja valkoiseen pukuun verhottuna, pienellä vuoteella.
Savigny mainitsi hänen nimeänsä… tyttö ei liikahtanut. Hän koski häneen… oi! kuinka kylmä hän oli!…
Hän veti kätensä pois ja hänelle sanottiin uudestaan: Tyttö on kuollut.
Silloin vasta hän ymmärsi sen todeksi ja purskahti itkuun.
— Älä itke, akka sanoi, olipa se hänelle onneksi, että sai kuolla. Sinullekin, pikkuraukka, se paras onni olisi. Teidän kaltaisillenne lapsille ei ole tilaa maan päällä.