Savigny ei koskaan näitä sanoja unhoittanut.
Erityisestä suosioista hän seuraavana päivänä sai tulla Lucettea hautaan saattamaan. Kun multaa arkun päälle heitettiin, hän ymmärsi, ettei Lucette enään milloinkaan palaisi. Hän oli taas yksinään maailmassa.
Silloin hän oli vaan lapsi, mutta tämä kaikki teki hänestä joutuun miehen. Seitsemäntoista vuotiaana hän oppi lukemaan, ja siitä alkaen oli hän ollut oman onnensa nojalla.
Tällä löytölapsi-raukalla oli jalo sydän: rakkaus, jonka hän olisi antanut äidillensä tai muille omaisillensa, jos hänellä olisi niitä ollut, sen hän nyt antoi kaikille. Aluksi hän rakasti kaikkia heikkoja, noita pieniä hyljätyitä, joita tiellänsä tapasi. Sittemmin hänen sydämensä sekä näköalansa laajenivat; nyt hän rakasti osattomien suurta perhekuntaa; heille hän pyhitti koko elämänsä.
Hän rakasti heitä niin yksiomaisesti ja sydämensä pohjasta, että olisi nauranut, jos joku olisi luullut hänessä olevan sijaa jollekulle erinäiselle rakkauden tunteelle, varsinkin niin itsekkäälle, kuin miehen rakkaus vaimoon on.
Ja kuitenkin hän, nähtyään Céline Lebeaun, rakastui häneen.
Céline oli Lucetten näköinen; ainakin hän niin luuli.
Paitsi sitä, tytön heikkous vetikin enemmän kuin hänen kauneutensa, hänet puoleensa. Eikä hän ollenkaan ajatellut saada häntä vaimoksensa; ei hänellä sopinut olla vaimoa, koska hän ei enää ollut omassa vallassaankaan; ei hän muuta pyytänyt kuin yhtä ainoata asiaa, sitä, että tyttö häntä rakastaisi.
Mutta nyt ei hän enää toivonut. Aivan selvästi hän oli ymmärtänyt noiden silmien puhetta, jotka olivat kääntyneet hänestä pois. Raskain askelin hän vitkalleen rupesi astumaan kotiapäin; hänen sydämensä tuskin enään tykytti, ja elonvirrat olivat milt'ei seisahtuneet.
Palattuansa köyhään kammioonsa, hän heittäytyi tuolille istumaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.