Hän tunsi olevansa yksin, niin hirmuisen yksin!… Sama tunne, joka oli jäähdyttänyt hänen sydämensä, kun hän seisoi Lucetten avatun haudan partaalla, valtasi hänet nytkin.
Oliko hän nyt yksinäisempi kuin ennenkään? Mitä oli hän nyt kadottanut, hän, jolla ei koskaan ollut mitään omaa ollut?
Hän teki muutamia äkkinäisiä liikuntoja ikäänkuin ihminen, joka pyrkii päästä jostakusta halvauksen tunteesta; sitte hän avasi laatikkonsa, otti sieltä hiukan vaatteita, joita sitoi nenäliinaan, ja viimeksi hän loi katseen ympäri huonetta, ollakseen varmana, ett'ei ollut mitään unhoittanut.
— Minä en jätä mitään jälkeeni, hän itsekseen sanoi, poismuuttoni on pian tehty, eikä se mitään maksa.
Hän lukitsi oven ja toi avaimen emännälle.
— Joko meidät taas jätätte, herra Savigny? tämä sanoi. Oletteko kauankin poissa?
— Sitä en ensinkään tiedä.
Emäntä loi häneen paljon tarkoittavan katseen.
— Jos minä saisin luvan teitä neuvoa, niin varoittaisin teitä luottamasta ystäviinne.
— Sitä neuvoa en, varmaankaan tule seuraamaan, vaikka kyllä hyvässä tarkoituksessa sen annattekin.