— Kuulkaapas, herra Savigny — emäntä oli lähestynyt ja puhuessansa katsoi häntä silmiin — muut ovat teitä ennen tämmöisessä leikissä polttanut hyppysensä.
— Minä en suinkaan leiki; siihen minulla ei ensinkään ole halua, sen vakuutan.
— Kyllähän ymmärrätte, mitä minä tarkoitan. Minä sanon vaan: Älkäätte heihin luottako!
Hitain askelin Savigny lähti kävelemään. Hän tiesi kyllä, että toimet, joihin oli ryhtynyt, voivat saattaa hänet vankeuteen, mutta tämä ei muuttanut hänen päätöstään. Sen lisäksi tuo katkera suru, joka hänen sydäntään kalvoi, teki hänen intonsakin palavammaksi. Hänellä oli kiire lähteä, jotain toimittaaksensa ja vaipuaksensa uudestaan tuohon viheliäisyyden syvyyteen, johon hänen oma surunsa hukkuisi, kuin pisara valtamereen. Hän nuhteli itseään, että oli suonut toisille ajatuksille, toiselle rakkaudelle sijaa sydämessänsä, jonka hänen kokonaan olisi pitänyt tuolle pyhälle asialle pyhittää; hän ei luullut itseltänsä olevan oikeutta murehtia omia, yksityisiä surujansa, ja hän soimasi tätä itsekkäisyyttänsä, niinkuin toiset joskus siitä itseänsä soimaavat, että voivat olla onnelliset.
Tänkaltaisessa mielentilassa hän saapui kokoukseen, jossa hänen matkansa määrä tulisi päätettäväksi. Hetken aikaa neuvoteltua, määrättiin hänelle muudan kaupunki valtakunnan pohjoiskulmalla.
— Koska te lähdette? puheenjohtaja kysyi.
— Tänä iltana jo, vastasi Savigny.
— Tuossa yksi, joka pitää vaaria tehtävästänsä, joka aina on altis, aina vaarassa ensimäinen.
— Ei minulla ole mitään, joka minua pidättäisi.
— Menkää, kuului kiihkeä ääni, ja iloinen toivo ylläpitäköön teitä.