Savigny rakasti lapsia, ja pian hän oli saanut isomman lapsen luoksensa houkutelluksi ja viihdytetyksi. Toinen yhä pitkitti vaikeroitsemistaan, vaikkei enään niin kipeästi.
— Te olette hyvin hyvä, nuori vaimo sanoi.
— Ei liene mukavaa, matkustaa tuommoisten pienten, elävien kapineiden seurassa, Savigny vastasi. Onko teillä vielä pitkä matka edessänne?
— Minä matkustan Lilleen.
— Sinne minäkin menen. Siis minun perille asti sopii olla teidän apunanne.
— Jos minulla edes olisi hiukan maitoa tuolle pikku-raukalle. Se on kipeä, ja sydäntäni särkee, kun ei ole sille mitään antamista.
— Teidän olisi pitänyt ottaa maitoa mukaanne, Savigny sanoi.
— Kyllä olisin ottanut, jos olisi ollut, vaimo vastasi.
Savigny katsoi häntä… Mahtoiko hän olla leski? Ei mikään hänen puvussaan sitä osoittanut. Hänellä oli tumma hame, punaiset, tähän vuodenaikaan sopimattomat villa-ranteet, ja pieni, vihreäisen- sekä sinisenkirjava huivi. Eihän tuo mikään lesken puku ollut, mutta köyhyys ei kysy kuosin tapaa.
— Te menette ehkä maalle miestänne tapaamaan, Savigny kysyi.