Viikko takaperin mieheni kuoli sairashuoneesen, vaimo vastasi. Hän oli ajuri. Nyt kunta lähettää minut mieheni kotiseudulle. Matkani se maksaa, mutta ei mitään muuta. Minä olen myynyt kaiken omaisuuteni, saadakseni velat maksoon, eikä minulle jäänyt ainoatakaan sou'ta, millä olisin hiukan maitoa ostanut.
— Eikä kukaan sitä teille antanut?
— En tuntenut ketään koko talossa, jossa meillä seitsemännessä kerroksessa oli pieni suoja.
Vaimo oli hetken aikaa ääneti, sitten hän matalammalla äänellä jatkoi:
— Hän oli hyvin hyvä minulle, ja lapsensa hän piti niin rakkaana… Me olimme onnellisia. — Hän kuoli rintatautiin… Minä en saattanut häntä hyvästikään jättää.
Vaimo ei itkenyt, hän puhui aivan kaunistelematta, mutta Savigny tunsi, että katkera suru piili tuon tyynen käytöksen alla.
Ilma kävi yöllä kylmäksi, ja lapsi alkoi valittaa. Savigny sulki akkunan, ja tunnin aikaa ei muuta kuulunut kuin pienen lapsen vaikeroimista ja suuremman tasaista hengittämistä, kun se uuden ystävänsä sylissä levollisesti nukkui.
Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että juna viideksi minutiksi seisahtuu. Savigny laski lapsesi hiljaa kovalle puusohvalle ja pani vaatemyttynsä sille päänalaiseksi. Sitte hän meni ulos. Kun juna jälleen oli lähtemäisillään, hän palasi, tuoden muassaan pullon, joka oli täynnä maitoa, sekä suuren leipäkappaleen. Virkistyneenä ruoasta ja tyytyväisenä pikku sairas pian vaipui rauhalliseen uneen.
Siitäpä äidinkin uskallus kasvoi, ja hän kertoi elämänsä pienimmätkin vaiheet.
Se oli aivan yksinkertainen kertomus, mutta Savigny kuunteli sitä syvällä myötätuntoisuudella.