— Nyt olen matkalla mieheni sukulaisten luokse, vaimo kertoi. Hänen isänsä on uudelleen nainut ja saanut nuorempia lapsia, ettei minulla sieltä ole mitään odotettavana; mutta iso-äiti, joka on mieheni kasvattanut, kentiesi rakkaudesta häneen, ottaa meidät vastaan. Kun minä käyn työssä, niin hän hoitaa lapsia, jotka jo vähitellen kasvavatkin isoiksi.
Sen pitempää puhetta vaimo ei pitänyt, ei hän valittanut eikä voivotellut. Hän oli noita ihmisiä, jotka tietävät syntyneensä maailmaan vaivaa kärsimään ja jotka sen aivan luonnollisena asiana pitävät.
Kertomuksensa päätettyä hän aamupuoleen hiukan nukahti.
Päivän tullessa he saapuivat Lilleen.
— Minä tulen teitä saattamaan, sanoi Savigny, ottaen käsivarrelleen suuremman nukuksissa olevista lapsista, ja auttaen vaimoa, joka pienempää kantoi, alas vaunuista.
Tämä ei tietä osannut, mutta Savignylle kaupunki oli tuttu, ja hän rupesi vaimoa mutkaisia, yksinäisiä katuja pitkin viemään.
— Nyt olemme perillä, hän sanoi, pysähtyen likaisuutensa tähden inhoa herättävän talon eteen. Oletteko aivan varma talon numerosta?
— Olen niin, vastasi vaimo, luoden ympärilleen peljästyneen katseen.
Kaikki ovet olivat vielä suljetut, mutta erään pitkän käytävän toisessa päässä näkyi joku varhainen hyyryläinen.
Savignyn kysymykseen hän vaan vastasi viittaamalla lasioveen, joka oli toisella puolella pientä, suppilon muotoista pihaa, johonka ei ainoakaan auringonsäde milloinkaan päässyt paistamaan.