Heidän oli astuminen kolme astuinta alaspäin, tullakseen tuohon asuntoon, mutta kun sinne olivat saapuneet, esti pimeys heitä mitään eroittamasta.
— Kuka siellä on? kysyi heikko, kähisevä ääni. Eipä olisi kukaan voinut sanoa, oliko se miehen vai naisen ääni.
Silloin he muutamien ryysyjen peittämällä olkipatjalla näkivät aaveen muotoisen olennon, joka kääntyi heihin. Kun peite putosi, esiintyivät sen kuihtuneet käsivarret, kauhean terävät olkaluut ja kaula, joka näytti kuorestaan pistävältä kilpikonnan kaulalta, sekä pää, jossa törötti pystyssä joitakuita harmaita hiuskarvoja. Tuossa kurjassa olennossa olivat vanhuus, nälkä ja viheliäisyys ottaneet inhimillisen muodon, ja itse Savignykin vetäytyi taaksepäin, mutta vaimo sitä vastaan astui lähemmäksi.
— Tässä Georgesin lapset ovat, sanoi hän. Hän oli yhtä pieni kuin nämä, kun te otitte hänet luoksenne. Te rakastitte häntä hellästi, eikö niin, iso-äiti?
Eukko käänsi päätään sen puoleen, joka oli puhunut, ikäänkuin nämä sanat olisivat koskeneet jotakuta hänessä olevaa jänttä.
— Mitä te sanotte? Kuka tässä Georgesista puhuu?… Iso-äiti… eihän kukaan minua iso-äidiksi mainitse…
— Siksihän Georges teitä mainitsi. Joko nyt olette unhottanut Georgesinne, jota niin hartaasti rakastitte?… Piti hänkin teistä. Ei hän kiittämätön ollut, hän kirjoitti aina teille… mutta kahteen vuoteen ette enää hänelle vastausta lähettänyt. Tässä nyt hänen lapsensa ovat, iso-äiti…
Eukko nousi jaloilleen ja muistamatta peittää, kuihtuneita olkapäitään, hän meni avaamaan ovea, laskeaksensa valoa huoneesen; sitten hän palasi ja alkoi tarkasti Savignytä katsella.
— En minä häntä tunne, hän virkkoi.
— Ei tämä Georges ole. Kuulkaapas, isoäiti, Georges on kuollut.