Epätoivon huutona nämä sanat tunkivat nuoren vaimoraukan rinnasta.
— Vai niin, vastasi eukko aivan välinpitämättömästi. Ja pelästyneenä sekä levottoman näköisenä hän rupesi kävelemään edestakaisin lattialla, kajoten kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä, ikäänkuin hänen olisi ollut tarpeen koskea tuttuihin esineihin, voidakseen olla varmana, ettei unta nähnyt.
Sill'aikaa Georges, vanhempi lapsista, oli herännyt unestaan ja liukunut alas lattialle. Eukko seisahtui hänen ääreensä ja katseli häntä vähän aikaa; sitten hän karhealla, mutta eriskummaista hellyyttä osoittavalla äänellä sanoi:
— Siinähän sinä oletkin Georges'ini… Halaapas iso-äitiäsi, pienokainen!
Eikö poika peljästyisi, kääntyisi pois ja äitinsä helmoihin pakenisi? Ei, hän katsoi vaan eukkoa visusti silmiin, ja tyynesti lähestyen hän tarjosi pientä suutaan suudeltavaksi. Hänen äidiltänsä pääsi helpoituksen huokaus.
— Sallitteko meidän jäädä luoksenne, isoäiti?
— Minä en tiedä, kuka te olette, mutta saatte kuitenkin jäädä, koska toitte Georges'in takaisin, eukko vastasi.
Mennessään Savigny painoi viimeisen rahansa lesken käteen.
— Minä menen työnhakuun, hän virkkoi. Kun minun on onnistunut sitä saada, niin tulen takaisin.
Hän sulki oven kellariin, johonka jätti jälkeensä tuon eriskummallisen perheen, ja sanoi itsekseen: