— Nyt heillä on turvapaikka… hiukan kosteata maata… hiukan pilaantunutta ilmaa… vähän mädänneitä olkia.
Ja hänen mieleensä johtui muutamat sanat, jotka joskus oli lukenut, ei enään muistanut missä:
— Hän antaa kaarneen pojille heidän ruokansa.
Nyrkkiänsä puristaen ja hammasta purren hän mumisi kirouksen sanoja.
VII.
Jacques oli tehnyt tavaksensa käydä joka sunnuntai Lebeauta katsomassa. Hänen ei haluttanut jäädä kotiinsa, jossa kaikki häntä inhoitti: vallattomien lasten riidat, äidin valitukset sekä epäjärjestys, joka oli taloudessa siitä aikain vallinnut, kun äiti ei enää jaksanut sitä oikein hoitaa. Vaikka hänen holhottavansa olivat vähenneet, ja vaikka Augustine aina kahden viikon perästä vilpittömästi toi kotiin työpalkkansa, ja yksi lapsistakin sai vähän ansaituksi, niin tultiin, kuitenkin nyt huonommasti toimeen, kuin siihen aikaan, jolloin Jacques yksistään oli ollut kahdeksan hengen elättäjänä. Ilo oli kadonnut tästä köyhästä kodista, ja ilo on voima. Sitä paitsi rouva Marceau ei enää jaksanut tehdä työtä, tuskinpa sai tarpeellisimmat askareet toimitetuksi ja tietysti hänen kykenemättömyytensä sekä alakuloisuutensa toimeentuloonkin vaikuttivat. Täytyipä nyt useammin ostaa uusia vaatteita ja jalkineita syystä, ettei niitä enää niin huolellisesti korjattu. Vaimoparka, näetsen, ryhtyi vaan semmoisiin toimiin, joihin ei voimia tarvittu.
Näinmuodoin rupesi kaikki käymään alaspäin; jokainen tunsi sen epäselvästi, asiaa kuitenkaan sen enemmän ajattelematta. Yleinen tyytymättömyys, alakuloisuus ja jonkunmoinen salainen viha vaivasi kaikkia perheen jäseniä. Semmoinen asiain tila käy jo mukavimmissakin ja varakkaimmissa elämän oloissa vaivaksi, mutta näin ahtaassa majassa, jossa jokainen alati toisestaan riippuu, se tuottaa alinomaista huolettavaa vaivaa.
Sitä ei suinkaan voi lukea Jacquesille ansioksi, ettei hän hakenut virvoitusta semmoisissa huvituksissa, jotka useampia hänen tovereistaan tyydyttivät, sillä kaikki, mikä tuntui raa'alta taikka oli pauhaavaista laatua, herätti hänessä voittamatonta inhoa. Työpaikassa hänelle oli pantu nimeksi "nurku-pussi", ja vaikka ei kukaan vielä ollut kuullut hänen sopimatonta sanaa kenellekään lausuvan, niin ei hänestä kuitenkaan pidetty. Mutta koska hänellä oli luja katsanto, ja hän muutamissa tilaisuuksissa oli osoittanut nyrkkiensä lujuutta, ei häntä uskallettu ahdistaa, vaikka ylpeänä pidettiinkin.
Luonnollista on, että hän sunnuntaisin otti turvansa Lebeaun pieneen asuntoon. Siellä hän sai kaikki mielihalunsa täytetyksi, siellä hän löysi lepoa, siisteyttä, ystävällistä kohtelua, kukkasia, kirjoja ja päätteeksi Célinen lempeitä kasvoja, jotka olivat keskikohtana tässä hienossa katselmassa. Ei hänestä missään näin rauhalliselta ja hyvältä tuntunut.
Sillä aikaa muut lapset katuja pitkin kuljeskelivat, ja äiti parka sai yksin kotiin jäädä.