— Mikä pienokainen? Céline kysyi.
— Kuinka, vai ettekö te sitä tiedä? Eikö Jacques ole siitä teille mitään virkannut?
— Älkäät tekään virkkako, jos se häntä suututtaa.
— No, eihän se mikään salaisuus ole, vaikkei hän itse koskaan siitä puhu… Siitä on jo pitkä aika, kun tuo tapahtui, mutta minä olin kuitenkin niin iso, että taisin kaikki ymmärtää, minä muistan sen aivan selvästi. Sehän nyt antoi jaarittelemisiin aihetta, kun äiti sanoi tytön lähteneen kumminsa luo… Aivan merkillistä se olikin, kosk'ei oltu tuosta kummista koskaan ennen kuiskausta kuultu. Kun Jacques sai sen tietää, niin hänpä vasta vihaseksi tuli… Äiti itki, minä olin nukkuvinani, mutta kuulin kaikki, ja minua peloitti niin kauheasti, kun kuulin Jacquesin julmalla äänellä kirkaisevan: "Te olette hänet myynyt"! ja äiti yltyi siitä vielä kovemmin itkemään. Siitä ehtoosta saakka ei tästä enää ole sanaakaan virkattu; joskus vaan, kun Jacques on poissa, on äiti uudelleen meille kertonut, että tyttö on kumminsa tykönä, mutta minä tiesin, ettei siinä perää ollut… Ja Jacques on ihan muuttunut. Sitä ennen hän oli oikein hyvä poika — tosi kuitenkin on, ettei hän muista kuin tytöstä huolinut — mutta ei hän ainakaan meitä torunut. Siitä asti hän on ikäänkuin karhu, oikein todellinen karhu Tuskinpa hän puhuu meille, eikä edes katso meihin, siihen kait olemme ylen kelvottomia.
— Mutta kenestä te oikeastaan puhutte? kysyi rouva Gregoire, jonka uteliaisuus kiihtyi kiihtymistään.
— Eräästä pienestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolivat samassa talossa, missä me asuimme, ja jonka Jacques otti kasvattaakseen.
— Vai kasvattaakseen!… Mutta kuinka vanha hän silloin itse oli?
Hän oli aivan nuori, siitähän jo on ainakin seitsemän vuotta. Eikö hän milloinkaan ole siitä teille kertonut?
— Ei, vastasi rouva Gregoire loukattuna; soisinpa, ettei niin salamielisiä ystäviä kohtaan oltaisi.
— Parasta lienee, ettemme hänelle asiasta mitään virka, koska se tietysti on hänelle paremmin mieleen, Céline sanoi.