— Siitä en minä niin erittäin suurta väliä pitäisi, vastasi Augustine äänellä, joka äkkiä oli muuttunut niin tuimaksi, että Célineä alkoi värisyttää. Se ei ensinkään olisi hauskaa. Äiti aina voihkailee.
— Ehk'ei hän silloin olisi niin surumielinen.
— Mutta minulle se olisi ikävää. Minä saan jo kylläni, kun illatkin olen kotona.
Ja nähdessään, ettei hän ollut osannut mieliksi puhua, hän jatkoi.
— En minä siltä paha ole, en millään muotoa. Kyllä minä äitiparkaa rakastan, ja kaikki rahani minä hänelle annan, ettei hänellä sen puolesta ole syytä valittaa; mutta nuorena ollen pitää vähän huvitellakin… Sehän on luonnollista, eikö niin.
— Mutta eihän teillä tehtaassa niin suurta huvitusta lienee, arvelen.
— Onhan kumminkin.
Hänen mieleensä muistui toverien pakinat ja kuiskaukset, naurun leikitykset, jotka olivat päällysmiehen tarkalta korvalta salattavat, ynnä päivällistuntien pauhaava ilo; hän ajatteli, miten pojat, kun ehtoisin työstä päästiin, huusivat heille sievistelyjä, jotka eivät niin erittäin hienoja olleet, mutta jotka kuitenkin halusta kuultiin, ja kuinka muutamat niistä, kun jo rupesi yötä olemaan, seurasivat heitä ja puhelivat likempää. Tätä kaikkea hän hätä hätää muisteli, mutta ensikerran häntä rupesi epäilyttämään, olivatko nuo huvitukset todellakin kiitettävää laatua.
— Lebeau ja Jacques olivat yhdessä lähteneet ulos. Kun veljen läsnä olo häntä ei enää sitonut, kävi Augustine yhtä puheliaammaksi.
— Muistanpa niitäkin aikoja, jolloin meillä oltiin onnellisia, mutta siitä on jo kauan. Siitä aikain, kun pienokainen meiltä lähti, on kaikki mennyt alaspäin vaan.