— Ettekö te sittemmin enään ole häntä nähnyt?
— En. En edes tiedä, missä hän oleskelee.
— Oi, onpa se kauheata, te, joka häntä niin paljon rakastitte, Céline puhkesi puhumaan, mutta minä uskon varmaan, että vielä hänet tapaatte.
— Minusta se on teille suureksi onneksi, että pääsitte tuosta lapsesta, rouva Gregoire päätti. Onhan teillä sitä paitsi kyllä monta elätettävänä.
— Niin onkin, Lebeau jatkoi, mutta kaunis työ se kuitenkin oli, jonka te ja äitinne teitte. Ja siitä minä teitä vielä entistä enemmän kunnioitan.
Céline pyyhki salaa pois kyyneleen.
Jacques ei vastannut mitään. Hänen ei sopinut näille uusille ystävilleen selittää, mitä kaikkea oli kärsinyt, ja kuinka suuri sija hänen sydämessään tuolla lapsella vielä oli, josta he eivät luulleet hänellä muuta olevan kuin rasitusta vaan, kiittäen hänen onneansa, kun muka oli niitä päässyt, ja aavistamatta, että tuo tyttö yksin oli hänelle kalliimpi, kuin kaikki muut yhteensä…Minä uskon varmaan, että te vielä hänet tapaatte, oli Céline sanonut. Jos he olisivat olleet kahden kesken, niin Jacques olisi kiittänyt tyttöä noista sanoista, jotka osoittivat hänen lempeyttään ja myötätuntoisuuttansa.
Kun Jacques nousi lähteäksensä, pyysi Céline ujosti hänen viedä äidilleen vihkon kevätesikköjä, joiden suuret, ruusunkarvaiset terät olivat selällään kuin kummastelevaiset, iloiset lapsen silmät.
— Miksi ei hän tule meitä katsomaan? kysyi rouva Gregoire. Se olisi hänelle terveellistä, jos joskus tulisi muuallakin käymään.
— Sitä hän ei jaksaisi.