— Ihminen menettää voimansa, ellei sodi vastaan. Katsokaa minua; minä olen jo vuosia ollut kivulloinen, mutta minä olen tautia vastustanut. Jos olisin itseäni hemmoittelemaan ruvennut, niin en suinkaan enään olisi näillä mailla. Pääasia on, että ihmisellä on hyvä uskallus. Voidakseen elää ja täyttää velvollisuuksiaan, tarvitaan uskallusta. Naapurit useinkin sanovat: "Teidän, rouva Gregoire, jolla tuommoinen jäsenten kolotus on, pitäisi sängyn pohjassa makaaman." Vaan minä olen aina jalkeilla, aina minä olen valmis muita palvelemaan, ja se juuri pitää minut voimissa. En itsekään ymmärrä, kuinka voin niin uskalias olla.
Rouva Gregoire jätti mainitsematta, etteivät alttiiksiantamus ja uskallus olleet hänen ainoat tukeensa; hänen kaappiinsa kätketyllä viinapullolla olisi ollut paljon kerskaamista tuon ihmeen johdosta. Ehkä olivat myöskin nuo kyyneleet, joita niin runsain määrin rouvan poskilla valui, osaksi sen vaikuttamia. Lebeau astui sisään.
— Minkätähden itkette, rouva Gregoire? kysyi hän ystävällisellä äänellään.
— Voi, herra Lebeau, tehän aina oikeuden puolta pidätte. Sanokaapas, olisiko syytä minun itseäni hemmoittelemisesta nuhdella? Oletteko milloinkaan nähnyt minun hoitelevan itseäni ja hempuilevan, niinkuin moni muu tekee?
— Kuka semmoista on puhunut? kysyi Lebeau, luoden ympärillensä moittivaisen katseen.
— Ei kukaan, isä-kulta, Céline lempeästi vastasi.
— Minä kyllä tiedän, että monet ovat kovia vanhoja kohtaan, rouva Gregoire jatkoi. Vaikkapa itseänsä kuolettaisi heitä auttaaksensa, niin tuskin siitä edes kiittävät; mutta kun on hyvä omatunto, niin voi heidän kiitoksettansakin elää.
Vahvistettuaan näin itseänsä uskalluksellaan, alttiiksiantamisellaan ja hyvällä omallatunnollaan, rouva Gregoire nousi ja läksi arvokkaasti ulos huoneesta.
— Mitä te olette hänelle tehneet? kysyi Lebeau, joka suuresti tätä tapausta ihmetteli.
— Emme mitään, isä; me puhuimme rouva Marceausta, joka on niin kipeä, emmekä hänestä sanaakaan sanoneet.