— No niin, vaan ei saa unhottaa, mitä kaikkea hän on kärsinyt ja mitä hyvää hän on meille tehnyt. Ei kenenkään mieleen ole, jos häntä halveksitaan.
— Mutta ei häntä halveksita.
— Hän tarvitsee tuon tuostakin hiukan ylistystä; se vaikuttaa häneen ikäänkuin kaurakappa väsyneesen hevoseen. Sinä olet liian harvapuheinen, Céline.
Nuori tyttö ei vastannut mitään. Hän piti arvossa vanhan ystävänsä hyviä ominaisuuksia ja piti todellakin hänestä, mutta oli liian vienotunteinen ja arvokas, ettei tämän halpamaisuus olisi häntä rasittanut. Kuitenkaan hän ei sitä olisi kenellekään tunnustanut, eikä se ollut hänelle itsellenkään selvänä.
Jacques oli mennyt. Pikku kukkais-vihko oli unohtunut pöydälle.
Céline otti sen, hengitti hetken sen tuoksua ja pani sen sitte veteen, toisten kukkaistensa joukkoon… Tuo unohdus painoi hiukan hänen sydäntänsä.
Huoneessa oli jo pimeä, kun Jacques saapui kotiin. Hänen silmänsä hakivat äitiä tavalliselta paikalta, mutta hän ei nähnyt häntä. Mennessään vuoteen ohitse tulitikkuja ottamaan, hän oli kompastua lattialla makaavaan ihmiseen.
— Sinäkö se olet, Jacques, puhui heikko itäni. Minä aijoin panna maata, mutta en jaksanutkaan, vaan kaaduin.
Jacques otti hänet käsivarsillensa ja laski vuoteelle. Sitte hän sytytti kynttilän.
— Loukkasitteko itseänne, äiti?