— Hiukan… minä tuskin voin hengittää, mutta ei se mitään tee. Minun on hyvä mieli, että tulit, poikani…
— Olen pahoillani, että olin poissa… minun olisi pitänyt jäädä kotiin… Mitä minä teille tekisin, äiti?
— Anna minulle vähän konjakkia, se ehkä minua virvoittaa.
— Konjakkiako?… Onko sitä täällä?
— Tuolla kaapin päällä on pieni pullo… Se on ainoa, joka pitää minua voimissa, — yksi eli kaksi lusikallista veden sekaan… En ole pitkään aikaan syönyt mitään.
Jacques teki niin; vähän virkistettynä äiti veti hänet puoleensa ja katsoi häntä silmiin.
Jacques, hän sanoi, nyt on aika, ettäs annat anteeksi. Hetki on tullut.
— Minäkö anteeksi… äiti?…
— Niin, ethän vielä ole antanut minulle Genevièven pois lähettämistä anteeksi… Väärin tein, mutta kiusaus oli suuri. Ja rangaistusta olen kyllä saanut, sillä siitä saakka lapseni sydän on ollut minusta vieroittaneena.
— Minunko sydämeni, äiti?…