— Nyt minä tyytyväisenä kuolen, hän sanoi.
Ja hän jäi liikkumattomana makaamaan, toinen käsi yhä polvillaan olevan poikansa käteen suljettuna.
Siitä hetkestä hän ei juuri mitään puhunut. Seuraavana päivänä mentiin lääkäriä noutamaan. Hän katsoi sairasta hetken aikaa ja sanoi:
— Ei tässä mitään voi, hän kuolee uupumukseen. Hyvä ruoka ja ilman muutos aikanansa olisivat voineet hänet parantaa, mutta tämä tauti näkyy jo vuosikausia sitte saaneen alkunsa. Tämä vaimo on tehnyt paljon työtä, paljon kärsinyt, vähän syönyt ja huonoa ilmaa hengittänyt Siinä syy hänen kuolemaansa.
Jacques ei mitään virkannut. Mitäpä enempää hän olisi voinut äidilleen tehdä, kuin sen, jonka oli tehnyt? Eikö hän itsekin ollut paljon työtä tehnyt ja vähän syönyt?… Ja kuitenkin, minkätähden nuo lääkärin sanat koskivat häneen niin kipeästi, että sydämensä oli pakahtua?… Oi! hän tiesi aivan hyvin, ettei ruoan puute ollut ainoa syy äidin kivulloisuuteen, tarvitseehan ihminen iloakin ja myötätuntoisuutta, voidakseen elää.
Hänen mieleensä muistui pienet kaksoisveljensä, ja mitä hän oli ajatellut, seisoessaan vuoteen ääressä, jolla he vieretysten makasivat… ne pienet lakastuneet kukkaset. Sama ääni, joka silloin oli häneltä kysynyt: "Miksi et heitä rakastanut?" puhui hänelle nyt uudelleen, mutta oi, kuinka paljoa paremmin hän nyt tuota ääntä ymmärsi! — Nyt ei enää ollut sovittamiseen aikaa — sehän juuri on kuoleman katkeruus…
Toisen päivän loppupuolella viittasi äiti hänelle kädellään:
— Lapset… hän sanoi.
— Kyllä minä heistä huolta pidän, äiti. Ja vapisevalla äänellä hän lisäsi: Minä lupaan rakastaa, heitä.
Äiti hymyili ja puristi hänen kättänsä. Sitte hän painoi silmänsä kiinni eikä niitä enää avannut. Muutaman tunnin kuluttua hän oli lakannut hengittämästä.