Augustinen suru oli meluavaa laatua, toiset lapset näyttivät pikemmin hämmästyneiltä. He olivat niin kauan tottuneet näkemään äitiänsä kipeänä, että olivat luulleet sitä ijäti kestävän. Itsekkäitä ja vähän kehjenneitä kuin olivat, pojat eivät juuri muuta ajatelleet kuin itseänsä. Augustine oli kevytmielinen ja huoleton; hän ei ollut milloinkaan pitänyt lukua äidin kivulloisuudesta, jota hän mielellään nimitti turhaksi voihkailemiseksi. Jacques ei saattanut häntä siitä soimata, joka itse, niin voipi sanoa, tahallansa oli käynyt silmät ummessa mitään huomaamatta. Hän tunsi itsensä perinpohjin syylliseksi ja onnettomaksi. Kuinka katkerasti hän katui lemmettömyyttänsä! Niiden suru, jotka voivat sanoa: "Minä niin suuresti häntä rakastin!" ei ole mitään tuon mykän tuskan rinnalla, joka yht'aikaa on omantunnon vaiva. Mitä hän ei olisikaan antanut, saadakseen takaisin edes yhden viikon sitä aikaa, jona olisi voinut osoittaa äidilleen lempeyttänsä! Hänen sydämensä oli liian myöhään herännyt tuon liikkumattoman, kalpean naisen ääressä, jota kuolo oli nuorentanut, mutta jonka kaavoista vieläkin taisi lukea pitkää surkeuden kertomusta.
Aamupuoleen eräs naapurivaimo tuli auttamaan Augustinea ruumista puettamaan. Vainaja oli itse tätä tarvetta varten erääsen laatikkoon varannut kaikki, mitä tarvittiin: valkoisen nutun, pitkän paidan, ainoa mikä hänellä oli jäljellä, myssyn ja suuren liinaisen lakanan. Augustine muisti kerta nähneensä tämän vaatekääryn, johonka oli kirjoitettu: "Minun ruumisvaatteeni" ja että hän silloin oli nauranut äidin varovaisuutta. Vielä terveenä ja täydessä voimassa ollessansa, rouva Marceau epäilemättä oli pannut nuo vaatekappaleet erillensä. Äitiparka, hän ei olisi tahtonut jälkeenjääneitä tuolla huolella rasittaa.
Huone järjestettiin, kynttilä viritettiin kuolleen päänalasen viereen palamaan, ja sen toimitettuaan naapurivaimo meni tiehensä.
Augustine aikoi jättää akkunat auki, mutta tuulenpuuskaus sammutti kynttilän, ja hänen täytyi ne taas sulkea.
Silloin pojat, jotka olivat kammiossa maanneet, tulivat aamiaista pyytämään. Täytyi sytyttää tulta uuniin ja ruveta aamiaista keittämään, valkoisella lakanalla peitetyn ruumiin vieressä. Elossa olevat ovat aina ravinnon tarpeessa. Jacques oli käynyt kaupunginhallituksessa, kuolemaa ilmoittamassa, ja palatessaan hän näki ruoan pöydällä. Hänen rupesi sydäntä kääntämään, ja hän läksi jälleen ulos.
— Sen mokoma herkkusuu, sanoi yksi pojista raa'asti,
— Ole vaiti, Augustine sanoi, aivanhan sinä olet ilman sydäntä.
— On sitä minulla yhtäpaljon kuin sinullakin, mutta minä en kärsi tuommoista virnastelemista.
Väittelyä ei kauan kestänyt; kuolleiden tohtori astui Jacquesin seuraamana sisään. Hän pyysi kotona lääkärin antamaan taudin todistusta, ja sanottuaan samoin kuin hän: "kuollut uupumukseen," hän meni matkoihinsa, lausumatta yhtään sanaa lapsille. Hän oli toimittanut tehtävänsä.
Puolentoista vuorokautta ruumis makasi vuoteella tuossa pienessä huoneessa, jossa elettiin ja oltiin niinkuin ennenkin: siinä mentiin ja tultiin, tehtiin askareita, syötiin ja haasteltiin niitä näitä. Kauan ei ollut kestänyt tuo juhlallinen hiljaisuus, joka aina seuraa kuolleen viimeistä hengähdystä.