Liikkumattomana ruumis makasi vuoteellansa. Ei mikään sitä enää huolettanut, ei mikään voinut sitä häiritä tuossa kuolemaa tuottavassa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Hän oli yhtä hyvässä turvassa ja rauhassa kuin koskaan rikas komealla vuoteellansa suuressa salissaan. Mistäpä arvosta sille enää oli kaikki tämän elämän tavalliset häärinät? ei mikään enää voinut sille kärsimystä tuottaa. Tämän mustuneen katon alla, näiden ahtaitten ja likaisten seinien Talissa, tällä köyhällä vuoteella ja tämän karkean peitteen alla makaavaa, rauennutta ruumista oli säde ijankaikkisuuden loistosta koskettanut.
Oi kuolema!… Sinä suuri tasoittaja…
VIII.
Vuosia oli kulunut siitä, kun rouva de Préal oli ilmaantunut pienelle etukaupungin kadulle: sittemmin hän ei ollut käynyt tuossa inhottavassa kaupunginosassa, ja hänen oli onnistunut se kokonansa unohtaakin. Ei Genevièvekään sitä paljon muistanut. Hän oli juur'ikään tuossa epämääräisessä ijässä lapsuuden ja nuoruuden, vaiheella, jolloin kaikki hellät tunteet näyttävät ajaksi olevan kuin seisauksissa. Lukunsa häntä tykkänään valtasivat; hänen mielestänsä ei elämällä ollut muuta tarkoitusta kuin oppiminen, ja kaikki väkensä ja voimansa hän käytti sen saavuttamiseen. Entiset ajatukset ja tunteet olivat tulleet hänelle oudoiksi; nykyisessä tilassaan hänellä oi ollut aikaa unelmiin, enempi kuin muistelmiinkaan.
Rouva de Préal oli ylpeä kasvatti-tyttärestään. Hän luuli hänestä täydellisesti karkoittaneensa tuon innoitsevaisuuden, jota hän ennen oli surrut, ja oli mielissään, kun muka oli osannut johtaa lapsen erinomaiset lahjat niin hyvään suuntaan. Neiti Lalandella oli nyt enää harvoin syytä nuhdella oppilastaan sopimattomasta käytöksestä; Genevièvellä ei ollut muuta pyrintöä, kuin päästä kaikissa oppiaineissa ensimäiseksi, ja sitä ei ainakaan sopinut rahvasmaisuudeksi mainita.
Geneviève kävi kuudettatoista ikävuottaan; hän oli pitkä, solakka ja ijäksensä hyvin kehjennyt: lukemista hän innokkaasti rakasti, mutta yhdestä ainoasta aineesta hän ei ensinkään välittänyt, nimittäin uskonnosta.
Rouva de Préal oli aina pitänyt uskontoa suuressa kunniassa, pitänyt sitä ei ainoastansa korkeammalta kannalta katsoen tarpeellisena, vaan erittäinkin käytännöllisessä suhteessa soveliaana ja mukavana. Jo kauan oli Geneviève kasvatti-äitinsä seurassa käynyt semmoisissa jumalanpalveluksissa ja uskonnollisissa esitelmissä, joita piti joku yleisesti suosittu puhuja. Seurauksena siitä oli, että tyttö oli oppinut ajattelemattomasti kuuntelemaan ja pitämään semmoisia asioita ikävinä, jotka eivät häntä miellyttäneet. Hän rupesi kuitenkin viimein pitämään noista hetkistä, joina hän oli pakoitettu joutilaisuuteen, ja jolloin hän, vaikka hartaan näköisenä, antoi ajatuksensa lentää sinne tänne. Häntä huvitti tämä toimettomuus ja epäselvät, unelmien kaltaiset mielikuvituksensa.
Muutamana sunnuntaina hän jo oli asettunut mukavasti istumaan, kuunnellaksensa saarnaa omalla tavallaan, kun outo ääni herätti hänen huomiotansa. Hänen ei sopinut puhujaa nähdä, mutta tietysti hän oli vieras; tuota vakavaa, sydämeen tunkekaa ääntä hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Ensi kerran hän nyt kuunteli niin tarkasti, ettei sanaakaan jäänyt häneltä kuulematta.
Tultuaan ulos kirkosta, rouva de Préal seisahtui tuttaviensa kanssa saarnaa arvostelemaan.
— Epäilemättä tämä oli uusi apulainen. Häneltä ei näy kykyä puuttuvan.