Rouva de Préal tervehti häntä ystävällisesti ja ainaisesti, ollen ikäänkuin katsomassa.
— Tarkasteltuaan vieraan komeata pukua rouva Gregoire kumarsi syvään.
— Tämä on meidän naapurimme, Céline sanoi.
— Vai niin! Tietysti hän, joka teidän talouttanne hoitaa? No, näytättehän te pitävän huonetta oikein siistinä ja puhtaana.
— Eihän se mikään ihme ole, että sen huomaatte, vastasi rouva Gregoire iloisesti myhäellen ja uudelleen kumartaen, kyllä minä sen asian ymmärrän. Kuinka tämä lapsiparka tulisikaan minutta toimeen?
Näin puhuessaan hänen äänensä muuttui helläksi.
— Onhan teillä syytä iloita, kun saatte olla hänelle avuksi, sanoi rouva de Préal, joka katsoi velvollisuudekseen aukaista uusia näköaloja tuolle valistumattomalle ihmis-sielulle. Eikö ole onnellista, kun saatte tilaisuutta tehdä muille, mitä te tahtoisitte, että he teille tekisivät?
— On kaiketi! Tuntuuhan se hyvältä, kun saattaa olla tyytyväinen itseensä, eikä mikään niin hyvää ruokahalua ja unta anna. Mutta voittehan ymmärtää, hyvä rouva, että minun ikäiseni ihminen jo mielellänsä olisi helpommallakin, sillä eivät jalatkaan enää ole niin ketteriä, kuin kahdenkymmenen ajastajan ikäisellä. Mitä minä Célinelle ja hänen isällensä teen, se tietysti tapahtuu hyvästä sydämestä; mutta väsyttää sitä joskus kumminkin.
Céline oli käynyt punaiseksi, mutta luonut silmänsä maahan; hän ei uskaltanut katsoa rouva Gregoireen, pelosta muka, että tämä luulisi hänen muistuttavan häntä siitä, ettei tuo alttiiksiantamus ollutkaan aivan niin ehdotonta laatua, kuin hän näkyi luulottelevan, koska hän söi kolme ateriaa päivässä heidän ruoastansa, ja ehkäpä useammin, kuin mitä hänen omat varansa olisivat kannattaneet.
Sitte Rouva Gregoire alkoi kertoa elämäkertaansa, eikä jättänyt yhtä ainoataakan onnettomuutta, ei ainoatakaan hyvää avua mainitsematta. Rouva de Préal kuunteli häntä kärsivällisyydellä, katkaisten vähän väliä hänen puhettansa, sanoen: