— Kaikilla meillä on vaivamme, rouvaparka. Jumala lähettää meille suruja, koska hän rakastaa meitä.
— Aivan niin, rouva-hyvä; parhaimpia ihmisiä enimmästi vaivataankin, ja onhan se suureksi lohdutukseksi, kun tietää aina tehneensä velvollisuutensa. Minulla ei ole syytä itseäni soimata, enkä minä soimaa Jumalaa, mutta en minä kuitenkaan olisi paheksunut, vaikka hän olisi suonut minulle vähän vanhain päiväin varaa, ettei minun olisi tarvinnut silmäpahaisiani parsimisella ja paikkaamisella vaivata.
— Kai se niin on, mutta Jumala tietää, mikä meille hyödyllinen on. Hän antaa jokaiselle tarpeensa.
Rouva Gregoire, joka akkunasta oli nähnyt vieraan vaunut, avasi jo suutaan, lausuaksensa epäilyksiänsä tämän Jumalan järjestyksen suhteen, mutta kallisarvoinen kukkaro, jonka rouva de Préal veti taskustaan, saatti hänet äänettömäksi.
Edellinen maksoi kukkaset ja pisti sitten hopearahan paksun vaimon käteen.
— Tässä on teille palkintoa hyvyydestänne tätä tyttöparkaa kohtaan, sanoi hän juhlallisesti.
Vielä niiaus, ja vieraat lähtivät. Rouva Gregoire avasi kätensä ja huudahti:
— Kahden franc'in raha!… Tuntuihan se kultarahaksi liian isolta, mutta en minä kuitenkaan voinut sitä kahden franc'in rahaksi uskoa. Tuo ilkeä saituri silkkineen ja pitseineen: Oikein on halventavaista ottaa vastaan kaksi franc'ia noin kädestä käteen.
— Niin minustakin tuntuisi, sanoi Céline, mutta vielä enemmän, jos lian olisi kaksikymmentä antanut.
— Mitä turhia!… jos hän olisi kaksikymmentä franc'ia antanut, niin minä olisin saatellut häntä vaunuille, mutta nämä viheliäiset neljäkymmentä sou'ta minun tekisi mieli viskata hänelle vasten silmiä.