Kun hän kiukkuisella äänellä näin puhui, kolkutettiin hiljaa ovelle, joka samassa aukeni: ja nuorempi vieraista astui sisään hymyillen, punastuen ja ujon näköisenä, lähestyi Célineä ja antoi hänelle valkoisen syreeni-oksan; vielä enemmän punastuen hän lisäsi:
— Soisitteko, että yksinäni tulen teitä katsomaan?
— Oi, soisin niin mielelläni, huusi Céline, ja tunsi samassa, että
Genevièven huulet vienosti koskettivat hänen poskeansa.
— Kuinka kaunis hän on! Céline huusi, kun ovi Genevièven jälkeen sulkeutui.
Rouva Gregoire ei ollut muuta huomannut kuin Célinen käteen jääneet kukkaset.
— Olipa tuokin lahja! hän sanoi halveksien, äiti ja tytär ovat ihan yhtäläisiä.
Céline ei vastannut vaan suuteli kukkasiansa ja pisti ne pieneen vesilasiin, jossa hän säilytti mallikukkiansa.
— Löysitkö nenäliinasi? kysyi rouva de Préal, kun tytär kävi vaunuihin hänen viereensä istumaan.
— Äiti, se olikin taskussani.
— Aivan suotta siis astuit kolmanteen kertaan ja annoit minun odottaa.
Kuinka ajattelematon olet!…